Hyvää joulua

Radiosta särähtävät viimeiset säkeistöt Varpunen jouluaamuna- kappaleesta ja painan pääni reisillesi. Ilta on laskenut pohjoisen horisontin taakse ja pihan ainoat valot ovat peräisin lyhdyistä. Hyräilet hiljaa tuttua sävelmää ja nojaat sitten taaksepäin. Lasket kätesi päälleni ja silittelet hieman.

Äitini huutaa keittiöstä glögin olevan valmista. Hymähdät jotain ja kuiskaan korvaasi: "Se on kuitenkin terästettyä." Vedän sinut pieneen keittiöömme, joka pursuaa ruokaa ja lautasia jouluaterian jäljiltä. Katsot tuskatuneesti pipariröykkiötä pöydällä ja alat sitten keksiä vakuuttavan kuuloisia tekosyitä anopillesi.

Vedän sinut olohuoneen pöydän ääreen ja lasken lasisi pöydälle. Iittalan Tsaikka kolahtaa puupöydälle ja hymyilen sinulle. "Hyvää joulua rakas."

Kanyyli ja muita hauskoja sanoja

Kuulen päässäni ja stilettojen onton kaijun, kun kävelen sairaan linoleomilattialla, luurangon jalkani hölskyen mustaa satiinia vasten.

Suihkussa istun penkillä pää jalkojen välissä sillä en jaksa seistä, kun pyöryttää ja kaikki happi, mitä maailmassa on, ei riitä. Keuhkoni täyttyvät vain tyhjyydellä.

Ja muiden leikkiessä pihalla syön viimeiset vitamiinini ennen kuin ruoka tulee minuun pienestä pussista. Ja olen kerrankin kaunis, vitamiiniluuranko.

De Grönaste

He saavat Savonia- aterimet "häälahjaksi" ja muuttavat poltetun väriseen tiilitaloon, jonka toinen heistä on suunnitellut. Pihalla on jo perheauto, vaikka lapsen itku ja nauru puuttuukin pakkaspäivän jälkeen eteisestä. Vessan lattia on kaakeloitu uudelleen ja lastenhuone tapetoitu kuvoilla, jonka voi helposti vaihtaa uuteen, kun lapset kasvavat.
Ja kun heidän onnen päivänsä saapuu, molemmat seisovat adoptiotoimiston odotushuoneessa ja toinen heistä itkee. He syleilevät hetken, kunnes molemmata rauhoittuvat. Sisään tepsuttaa pieni hulivili, jonka he ensimmäisen kerran ovat tavanneet Puolalaisessa orpokodissa.
He nostavat pojan syliinsa ja matkaavat mustalla autolla omaan, turvalliseen kotitaloonsa.

Vuosien vieriessä poika, jolle annettiin nimeksi Oscar, varttuu ja kasvaa ja kun hän ensimmäisen kerran tuo lukion ensimmäisellä kotiin tyttöystävänsä Marin, hänen vanhempansa makaavat illalla sängyssä ja hymyilevät, sillä vuosien taistelu on ohi. Heidän rakkaansa on jo iso ja lähtee kohta, mutta he tietävät, että Oscar on aina heille sama pieni poika, jonka saamisen eteen he äänestivät Vihreitä seitsemissä vaaleissa peräkkäin ja kävelivät mielenosoituksissa jalkansa verille.

-

On ollut tosi paha olla viime päivät... tuntuu tavattoman rumalta ja kamalalta ja ahdistaa ihan hirveästi. Toivotaan, että tämä menee ohi.

Kuten on ehkä ollut kovin KOVIN ilmeistä, olen ollut hyvin ansaituilla lomilla (tosiasiassa kärsin mahtipontisesta taiteellisesta kuivumisesta juuri nyt), joten mitään uutta tänne ei ole ilmestynyt. Voin jakaa kaikille tässä ja nyt, että olen ollut super väsynyt niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Sen lisäksi tunnen itseni jälleen tavattoman rumaksi ja lihavaksi.

Kiitos kun jaksoitte luke tämän tälle riville asti. Arvostan sitä todella.

T: Arttu

-

TV2:n Homoilta sai aikaa ennätyksellisen määrän eroamaan kirkoista.
Vihaan Päivi Räsästä.

Tuli uskomattoman hyvä mieli.

Keskustelu jatkui ja lisää ihmisiä erosi kirkosta.
VIHDOIN.

Lainaan kommentin poikaystävältäni: "Suomalaisissa on siis edelleen olemassa jotakin kyvykyyttä."

Kirkko syö itse itsensä omalla typeryydellään.
Se siitä, kun on unohtanut omat opetuksensa.

Nauran aina uutisia lukiessani ja kuulen Päivi Räsäsen kiljuvan: "Senkin antikristus!!"




Harvinaisen kummallinen postaus, joka on ihme aivoyrjöä. KOETTAKAA KESTÄÄ!

F minor

Sitä kutsutaan terassityyliksi,
huilisti raiskaa sellistin
ja yhtäkkiä tylsäksi käynyt konsertti,
jossa soitetaan Schubertin kamarimusiikkia,
muuntuu paljon jännittävämmäksi.

Omassa aitiossani
piehtaroin läksin serkkuni
sikarin tuoksussa,
kun haluaisin karata
kanssasi kirjaston takapihalle.

Kunnon tragedisen fuguen
tapaan kaatuisimme toistemme
käsivarsille kuolemaan
samalla kun muu kansa laulaa
kohtalon nuottia.

ps. nyt tuli 200 täyteen

ECO

Hän oli väsynyt, TODELLA väsynyt. Hän puursi jälleen loppumatonta vuoroa koulun kuluneilla puupenkeillä, saapuen ensimmäisten joukossa ja lähtien vasta kun talonmies huutaa vihaisesti loppuja maleksijoita lähtemään kotiin.

"En halua mennä kotiin, mutta en jaksa enää opiskellakkaan", hän kirjoittaa vihkoonsa.

Lopulta kun aika koittaa, lukiessaan oikeustieteellisen pääsykokeisiin, hän luuhistuu ja kuolee kirjojensa päälle. Sydänkohtaus.

Mitä hulluutta!

Mitä kertakäyttökulttuuria!

Altruismia

makaan sängyssä ja tajuan sen,
saavutan uuden ulottuvuuden
henkisessä kasvussani

ymmärrän syvällä sisimmässäni,
että jos rakastaa toista tarpeeksi
voi luopua, jos se tekee toisen onnelliseksi

oivallus rauhoittaa,
mutta samalla myös huolestuttaa,
koska kuitenkin kysymys kuuluu:

"Kuka on tällaisen rakkauden arvoinen?"

Sitä saa mitä tilaa

Makaan saunan lauteilla sikiöasennossa ja puristan kämmeneni rintakehääni vasten. Sattuu taas. Sydämeni lyö hetken epätahtia ja rauhoittuu sitten. Vihlova kipu leikatuista jäljistä vaivaa minua vielä puoli tuntia tapahtuman jälkeen. Tuskanhien peitossa nousen lauteilta ja hoipun suihkuun. Pahinta mitä voi tehdä. Menetän tajuntani hetkeksi ja putoan suihkun muovimatolle. Jälleen näitä hetkiä. Vaikka olen syönyt salmiakkia niin paljon että oksettaa.
Sitä saa mitä tilaa- niin sanonta kuuluu. Jälleen kerran suomenkansa on oikeassa. Minä olen tehnyt tyhmästi. Syömisen lopettaminen ja sen vaikeus on jättänyt minuun jäljen, joka pysyy vielä vuosien päähän. Lihankin leikkaaminen on ollut kiusanani ja tulee olemaan. Minun vikanihan se on siksi onkin niin tekopyhää valittaa. Anteeksi.

-

hymyilen pimeällä kujalla
kun koetat paeta,
juosta sutta pakoon,
jotta karhu tulisi vastaan

tule, näytän sinulle tien
maahan jossa narkkarit
vaihtavat verta keskenään
lentääkseen entistä korkeammalla pilvessä

ehkä löydät sieltä jonkun,
jonkun jota minä en löytänyt
koska en halunnut

minä en suostunut hukkumaan
huumeen valtaamaan maailmaan
vaan tein sovinnon itseni kanssa
vaikka se olikin vaikeaa

Tupakan mittainen tauko

Istun verannan kaakelilattialla ja sytytän Smartin sinisen, jonka löysin iltapäivällä taskunipohjalta juuri kun olin pysähtynyt kaivamaan rahojeni rippeitä ostaakseni mehujään. Katselen hetken syreenin latvoja jotka värjäytyvät oransseiksi kun aurinko painuu talomme taa. Katselen ja päädyn miettimään, miten päädyinkään koskaan mihinkään.
 Ehkä selvisin, koska minulla oli toiveita. Minulla oli päämäärä jota kohden pyrin kaikin keinoin. Vaikea sanoa. Kuitenkin olen iloinen että olen selvinnyt näinkin pitkään. Selvinnyt koko matkan polttamaan muutaman kuivuneen savukkeen verannalla ja juomaan tasan niin paljon kahvia kuin haluan.
 Olen minä kasvanut ja aikuistunut, joskus sellaisiakin ihmeitä sattuu. En minä ole enää sama poika kuin kolme vuotta sitten. Olisi huolestuttavaa, jos olisin samanlainen kuin silloin. Ehkä minä olen vain tavallista luupäisempi, kykenemätön oppimaan mitään varmasti ensimmäisestä kerrasta. Olen tehnyt monta virhettä, töpännyt ja tehnyt väärin. Töpännyt samalla tavalla useammin kuin kerran, mutta vihdoinkin olen oppinutkin asioita.
 En sano, että olen löytänyt itseni. En, sillä siihen menee huomattavasti enemmän aikaa, kuin mitä olen elänyt. Olen nyt vain varmempi. Minulta kului aikani tajuta sekin, että toisten mielipiteet omasta itsestä ovat turhia; ne saattavat olla avuksi ja peilaavat, mutta niiden pohjalle ei voi rakentaa itseään, tai mitään hyvää ei koidu. Olen oppinut myös että rakkautta ei voi ulkoistaa. Jos ei uskalla panna itseään likoon rakkauden suhteen, ei ole ansainnutkaan rakkautta.
 Jos kuolisin huomenna, en katuisi mitään tekemääni. Kyllä minua harmittaisi kuolla jo nyt, sillä niin moni tuttavuus olisi jäänyt tekemättä, niin moni seikkailu kokematta. Voin ainoastaan todeta, että olen elänyt niin kylläisen elämän, etten tekisi mitään toisin, vaikka se mahdollista olisikin.
 Tupakka palaa loppuun ja paha maku valtaa suuni. Irvistän ja tumppaan lopun tuhkakupin reunaan. Nousen ja pudistelen hiekan jyvät housuiltani. Avaan oven ja seisot ovensuussa vastassa. "Sun pitäisi koettaa vähentää tupakointia", sanot ja päästät minut sisään.

Cinema Italiano

kello näyttää
neljää kakkosta
peräkkäin

minä pakenen nukkumaan
pakenen uutta
Cinema Italianon fiaskoa

Se joku

Hassua. Hassua tosiaankin. Tunteeni nimittäin. On tyyni ja onnellinen olo, joka ei tunnu muuttuvan, eikä horjuvan: ei vihan vuorenhuippuja tai maanisen rakastamisen aallonpohjia. Minua ei pelota enää, ei edes yksinäisyys. Kuitenkin mielessäni pyörii kaikkien arvuuttama miljoonan euron kysymys: "Onko tällainen tunne hyvä vai huono?"

En osaa sanoa.

Koen tätä hassua ja ihmeellistä tilaa sekä tunnetta. Minulla on joku joka välittää, joku joka haluaa jakaa elämänsä kanssa, joku joka ei usko eroon eikä sen pelkoon. Se joku saattaa olla naivi, mutta se joku on minulle uskomattoman rakas. Se joku on myös saanut minut miettimään omaa olemustani.
Olen kokenut paljon paskaa. Paljon "huonoa rakkautta" ja sellainen satuttaa, mutta ehkä minä olen toipunut väärin. Rakastamisestani on tullut ulkopuolista ja kylmää, kun ainoastaan odotan suhteen päättymistä, eikä niin saa olla. Suhteessa pitää myös suunnitella omaa yhteistä tulevaisuutta ja katsoa yhteistä suuntaa, jotta kestetään yhdessä elämän karikkoja. Minä oikeastaan haluaisin vanhan itseni takaisin. Vanha minä oli ehkä huonompi sängyssä, mutta oli suhteessa sekä rakkaudessa selvästi humaanimpi.

Olen sentään yrittänyt

Minulla on usein jotain hyvää sanottavaa, jotain hyvää kirjoitettavaa blogiini. Se tulee mieleeni, viipyy kolme minuuttia ja jos sitä siinä ajassa ei ole kirjoitettu ylös, se katoaa ja minä kiroan, kun jälleen uusi teksti on häipynyt taivaisiin. Nyt kuitenkin, vielä kun ehdin, koetan kirjoittaa ylös jotakin.

Minun piti tai pitää kirjoittaa huonosta itsetunnosta. Mietin sitä paljon, olen miettinyt jo pitkään, koska se tuhoaa ihmistä minkä ehtii ja vaikka kuinka olisi kuinka vankka minuus, se horjuttaa edelleen koko mieltä, suistaen sen alas. Näin minulle ainakin kävi. Tiedän tuntevani itseni ja olen sujut itseni kanssa, sisäisesti siis. Kuitenkin kun itsetuntoni on, mitä on, ei mikään kuitenkaan koskaan ole kohdallaan.

Tälläkin hetkellä pidättelen jälleen kyyneliä, koska en kestä itseäni. Se on niin väärin muita kohtaan ja itseäni kohtaan, mutta kun lusikalla on annettu, ei kauhalla voi pyytää. Mieleeni on ainoastaan iskostunut tieto siitä, että olen ruma, saamaton, laiska, tyhmä ja kaikkea. Sen mukaan minä sitten elän. Jatkuvasti piinaavasta tietoudesta tulee ruoska joka pakottaa minut jatkuvasti kilvoittelemaan onnistumisesta ja kun epäonnistun, se iskee minuun kahta pahemmin, luistaen minut epätoivoon.
Epäonnistuminen iskee minua vyön alle niin, että tuntuu kuin koko keho menisi kaarelle. Kuulen edelleen herjaavat sanat pääsäni, olivat ne sitten lähtöisin vanhan koulukiusaajan tai isäni suusta. En minä liiemmin kiitosta saa, saati kehuja. Tein mitä tahansa tai jätin mitä tahansa tekemättä, saan aina haukut ja se satuttaa. Satuttaa niin paljon, että arvista tulee parantumattomia, koska olen sentään yrittänyt tehdä jotain oikein.

Ja sitten mennään jo turhuuksien turuille

Nykyisin... minä tunnen itseni niin kovin turhaksi. Turhaksi vaan. Ihan kuin ei olisi oikein mitään tarkoitusta, enkä minä ole oppinut elämään siten, enkä pysty sopeutumaan sellaiseen. Joskus minun kai täytyy löytää tarkoitus omasta itsestäni... se olisi kaiketi hyvä. Mutta kuitenkin, minun syyni on auttaa ihmisiä, se on minun tapani vaikuttaa ja toivon, että se syy pysyy, koska se on minun ainoa todellinen lahjakuuteni.

Looking for you in the sky

Sininen noita luolassaan
Mies etsii sisartaan
Lohikäärmeen luolan lattialle
Ääni putoaa

Tuulessa liehuvan lipun varjossa
Kuningatar teloittaa petturinsa

Tyttö yksin vankina
Verta vuotaa lattialla
Kuoleman syleilyssä

Mies nousee, kulkee löytää
Varjo seuranansa matkaa

Noita kuolee
Kristallilinna putoaa
Alas tyhjään tyhjyyteen

Tyttö syleilee
Kuolee käsivarsilleen

Jotain järkevää?

Kirjoitan jotain JÄRKEVÄÄ tässä välissä.

Joskus todella toivon helpotusta.. oikeasti. Vihaan tällaista tilaa. Se on kuvottava, se on ällöttävä. Se vie ilon kaikesta, raapii pienimmänkin tunteen vereslihalle. Sydämeni on kohta pelkkä musta möykky, möykky joka on itse aiheuttanut oman turmionsa.
Sydämeni ei usko kauniisiin ajatuksiin, tekoihin tai sanoihin, Yritän tarttu pieniinkin lankoihin tai köysiin tai miksi tekotaiteelliseksi paskaksi niitä haluaa kutsua. Maanisdepressia, perseet. Minulla on vain vaikeaa ja haluaisin että joku kuuntelee. En velvoita sitä, pyytäisin ainoastaan. Toisaalta... ei sillä kai mitään väljä olisi, vaikka joku olisi kiinnostunut.
Mutta kuitenkin, jos oletatte minun olevan kiltti tai kohtelias, minä haluan siitä jotain vastikkeeksi, niin yksinkertaista se on. Ja jos alatte liian epäkohteliaiksi, syön maksanne kuin Hannibal Leckter.

Valion maitoa

Maitomies nauraa
Ja minä nielaisen kieleni,
Tukehtumatta pureskelen epiteelini

Lehmät menevät lihoiksi,
Vaikka niin ei saisi olla
Siitä olen pahoillani

Ravistan kätesi pois
Ja huudan hiehoa irrottamaan katseensa
Kultaisista lypsytohveleistani

No smoking

siunaan bensiinin alkoholilla ja sytytän tuleen
loistamaan pimeässä, kuin kulta
johon on kirjoitettu tarina verellä

tarina ilman tukehduttamista ihmisistä
jotka saivat kostonsa vasta
kun shampanjalla korkattu vallankumous
peitti maan polttamaani bensiiniin

bensiiniin, joka loppui
kun dinosaurukset kuolivat

bensiiniin, joka on kuollutta
elävää, mustaa
kuin tupakoitsijan keuhkoissa terva

Soittaen laseja

Hengitys kulkee raskaana keuhkoissani. Tuntuu siltä kuin olisi valettuna betoniin, uppoamassa satama-altaaseen petettyäni mafian miehet. Hetken kulkee aika, kun vapisen lattialla tutussa paniikkikohtauksen tuomassa horkassa. Tyhjät silmäni katsovat tyhjiä seiniä ja vieläkin tyhjempää tarkoitusta.

Älkää näyttäkö minulle, älkää kertoko. En välitä kuulla, koska tiedän, että se satuttaa. Antakaa vapaus, tehkää minusta elämän kukkakauppias joka myy kuolleita kukkia. Auttakaa minua löytämään joku rahtunen jaksamista, voimaa, toivoa. Minulle toivotaan parasta, koetetaan tehdä oloni paremmaksi, mutta mitä väljä sillä kaikella on, jos kauniit teot vesitetään rumilla tarkoituksilla.

Egosentrisyys ei lopultakaan ole muodissa koskaan, vaikka yleisesti kuvitellaan. Muutenhan kaikki maailmassa olisi nyt kuollut. Mutta niin tulee käymään. Ja minä anelen siltä joltain tuolla, jos kukaan koskaan kuulee, etten koskaan, ikinä, joudu katsomaan, kun niin käy.

teen lobotomian teille porakoneella
opetan kunnioittamaan muita ihmisiä
ja kun olette muuttuneet vihanneksiksi, moni kerroksisiksi sipuleiksi
heitän teidät alas sillalta

I followed the edge of the mirror .....................................................................................................

....................................................................................................................................................

.....................................................................................................................................................

......................................................................................................................................................

...........................................................................................................................and found ............

........................................................................................................................................................

........................................................................................................................................................

..........................................................................................................................................................

..........................................................................................................................................................

................................................................................death.

lasimaailma

hän tukehtuu, pieni poika hukkuu...
sateen ropinaan haihtuvat huudot

valju metallimaailma tekee hänestä
lasisen, läpikuultavan

hän itkee kun sanat satuttava,
itkee vaikka pojan pitäisi olla onnellinen

Varttunut poika itkee
hukkuu, kuolee
kuolee, koska sisinpäänkin sattuu

---

Antakaa anteeksi olemassaoloni: olemukseni, nauruni, luonteeni. Antakaa kaikki anteeksi. Niin lihavuuteni, rumuuteni kuin kelpaamattomuutenikin. Olen vajavainen ja huono. Epäkypsä ja tyhmä.

Antakaa minun kuolla laihuuteni, hulluuteen tai mikä teille ikinä sopiikaan, koska olenhan, kurja, mitätön ihminen.

Anteeksi että saatan kuulostaa tekopyhältä

Mutta en uskonutkaan kenenkään välittävän paskaakaan

(LOL:aan melkein itseänikin)

Toivoisin huomista

Vaikka se ei ole kaunis, toivoisin sinun näkevän sen, toivon sinun katsovan minua. Vaikka en olisi kaunis sisältä tai ulkoa, toivoisin ettei se haittaa. Toivoisin... toivetta itseään. Toivoa huomisesta.

Kaivera tuska sieluuni ja tee siitä noutopöytä.

Sillä olenhan sinulle kuin paahtovanukas.

Oma tuskani.

Oma demonini.

Veren teräs

Ei löydä pelastusta aurinkoisesta päivästä vaan nyhtää yön rippeet kevään syventämistä varjoista.

Veteen kuvastuvasta marmorista syntyy usko parempaan maailmaan.

Ja yhtäkkiä on ruma, väärä, epätosi. Silloin eivät auta kauniit koristeelliset sanat,

vaan ainoastaan teot pelastamaan.

Veren metallit kätkevät salaisuuden ihmisten teräksisestä, kylmästä katkeruudesta

 ja valaatkin itkevät maan kuivaksi, vaikka hukummekin jäätiköiden sulamiseen.

Piste

joskus halu polttaa tupakkaa
ja savustaa keuhkonsa ulos
                                         voi tehdä elämästä ruusuisemman,
                                         kuin yksikään kumivene, joka seilaa horisonttiin
toinen kuppi kahvia saattaa
saatella sinua tien vieruksille,
koska se maistuu katkeralle
                                          lopultakin tartumme neonvalokylttien peittämien
                                          kaupunkien laitamilla vastaan tuleviin ihmisiin
                                          ja anomme lopettamaan hylkeiden pelastamisen
ja vihdoinkin minä menetän
uskoni joka ihmiseen,
kun saariston nuoret
                                           makaavat kaupungin kaduilla omassa oksenuksessaan
                                          eikä yhdenkään tarinan loppuun tule pistettä

Matalapainetta

Masennusrintama saattaa ehkä uhkata minua, mutta tiedän että kestän sen. Se alkaa olla minulle jo jotenkuten itsestään selvyys. Käyn tukikeskusteluissa, hoidan kaikki muutkin asiat. Sitten tulee taas NIITÄ aikoja, kun lakkaa nukkumasta, kun kaikki maistuu tuhkalle ja kuolemalle.

Ei tuhkan maussa mitään. Siihen tottuu kun lakkaa syömästä. Siihen kun kaikki väärä ruoka maistuu pahalle, väärälle. Mutta se kuolema ja sen maku tai tuoksu tai mikä ikinä se onkaan. Se on aina yhtä ahdistavaa. Se herättää yöhön ja ahdistuksen huutoihin. Se vie päivän valolta merkityksen ja kaikki mitän toivot on jotenkin toteutumatta, eikä mistään ole mitään jäljellä muuta, kuin pieni, kurja ihminen.

Kaikesta voisi sanoa selviävänsä. Ei mikään ole ylitsepääsemätöntä. Suuremmaksi esteeksi aina syntyy se, mitä joutuu maksamaan siitä kaikesta selviämisestä. Saa taas myydä itsensä jollekkin mustalle möykylle, joka satuttaa miljoonalla eri tavalla. Unohtaa taas oman arvonsa, oman merkityksensä, mutta silti selviää. Tulee pois sieltä mihin ei saa mennä ja löytää itsensä jostain tuntemattomasta.

Hokkus pokkus = PUF! (There's no rabbit anymore)

Joskus sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon oikeastaan antaa omien ongelmiensa ja tunteidensa vaikuttaa elämäänsä. Vastaus on minun kohdallani usein hyvin vähän. En minä halua ihmisten tietävän kuinka perseestä kotielämäni on. Ei heitä kuitenkaan kiinnosta, enkä minä halua sitä jakaa. Pidän sen intiimiyden itselläni, mikä minun on.
 Tarvitseeko minun avautua muka ihmisille? Luottaa heihin? En uskoisi ihan heti, luottamukseni ei ole jotain minkä annan, vaan jotain, mikä minulta ansaitaan. Se pitää minut turvassa ja elossa, se etten paljasta mitä oikeasti mietin ihmisistä, en halua olla sentään niin ilkeä. Kohteliaisuus parantaa maailmaa.

 Joskus ihmiset saattavat loukata minua monilla eri tavoilla, mutta kun siihen tottuu, sitä sietää uskomattomiin rajoihin asti. Minua hakutaan matryyriksi, no antakaa anteeksi. Kaikki eivät halua olla niin kuin te. Minulla on oikeus olla välillä heikko, koska minun ei koskaan annettaisi muuten. En minäkään loppumattomasti kaikkea jaksa. Olen toki pääsyt pitkälle, pitemmälle kuin kovin moni minun asemassani olisi päässyt. Useimmat olisivat kai luovuttaneet jo vuosia sitten. Olisivat kadonneet PUF johonkin. Ehkä omaan kuolemaansa, ehkä omaan epätoivoonsa.

 Olin psykologilla jälleen eilen ja ensimmäistä kertaa myönsin hänelle, että vaikka tiedän paljon itsestäni, yksi asia jaksaa aina hämmästyttää minua. Haluaisin vastauksen kysymykseen: "Miksi oikein nousin ylös sängystä aamulla, kun ei ollut mitään syytä edes elää päivää pitempään?" Jos löydän tähän vastauksen, toivon, että se osoittautuu kaiksta olellisimmaksi osaksi tässä kaikessa.

I lie, because I'm good at it

Siskoni veti kännit ja nyt se makaa lattialla naama ruohosta ja kurasta likasena. Se itkee hillittömästi ja kierii lattialla. Isä huutaa ja heittää sitä ämpärillä.

Suljen silmäni. Minua hävettää. Hävettää sillä isäni on täysi paska; ei tajua ihmisarvoa ja hoiva on aivan outo sana.
Nousen lopulta sohvalta, käsken nuoremman siskoni huoneeseensa, koska en halua että häneen sattuu enempää. Klikkaan netin johdon päälle ja avaan koneeni. Haluan pysytellä edes hetken onnellisessa iltapäivässä. Edes hetken, koska muuten kaikki se onni, jonka eteen olen raatanut ja hoitanut itseäni, on jälleen mennyt hukkaan. Itsekästä sanoa niin, mutta en jaksa enää.

Olen kyllästynyt siihen, että isäni ei tajua mitään eikä osaa huolehtia edes omista lapsistaan. Väsyttää olla perheen ainoa rationaalinen ihminen. Se, joka jaksaa aina ajatella paremmat puolet ja hoitaa pois pahat asiat. En minä jaksa loputtomiin. Siksi minun pitää päästä täältä pois.

Tiedän, mitä tästä päivästä jälleen seuraa: lastensuojelun käyntejä, psykologin aikaa siskolleni. Nekään eivät lopulta auta ollenkaan. Ja kun vanhempani pähkäilevät siskoni ongelmia, minä ja nuorempi siskoni unohdumme. Hänen kasvattamisensa kaatuu enemmän ja enemmän lopulta minulle. Hänen mielenterveytensä suojeleminen ja hänen hyvinvointinsa takaaminen.

Lopultakin suljen jälleen korvani kaikelta muulta. Olen vähemmän kotona ja opiskelen. Unohdan kaiken ja valehtelen uudelleen ja uudelleen, koska lopultakin, siinä minä olen hyvä; valehtelussa.

Iho ihoa vasten

 Kun olet luonani; ihosi ihoani vasten, en tohdi toivoa, saati pyytää mitään. Kun olet poissa luotani, en haluakkaan muuta kuin sinut. Jos voisin jotenkin, jollain sanoilla kuvata kuinka paljon minulle merkitset, huutaisin sen ääneen heti.

 Me olemme kun Edward ja Bella, mutta kumpikaan ei ole lahna, eikä kumpikaan menopaussista kärsivä vampyyri. Mutta kuitenkin, me rakastamme toisiamme, rakastamme niin paljon, ettei edes sillä olisi väljä, jos jommalta kummalta puuttuisi sielu. Jommalla kummalla olisi kuitenkin tarpeeksi sielua, jotta sen voisi jakaa toisen kanssa.

 Käydessäni viereesi nukkumaan, toivon ainoastaan, ettei aamua tulisi ollenkaan, jotta voisin nauttia läheisyydestäsi ikuisesti. Loputtomasti. Ja kun aamulla herään, suljen silmäni kiinni, teeskennellen nukkuvaa, jotta aamua ei ehkä tulisikaan.

World made of glass

Kun on kauan katsellus mustaa, mattapintaista elämäänsä,
joka muistuttaa lasimaljaa ja sitoo uskomattoman helposti lämpöä,
lakkaa uskomasta, että on olemassa lasisia maailmoja.

Maailmoja, joihin aurinko paistaa kevät taivaalta.
Maailmoita, joissa varjot eivät pitene, vaikka on pimeää.

Sitä lakkaa uskomasta aamun kauneuteen, kun kompuroi pimeästä kupasta toiseen,
kuin sokea hautausmaalla. Ja ruumiin tavoin käy melkein yrittämättä taas makuulle,
vanhuksena odottamaan suloista kuolemaa.

Mutta jos onnistun näkemään taas kultaisen aamun valon,
pidän katollani teekutsut, siellä, mihin tähdet satavat talvella
ja jonka kesäinen aurinko lämmittää lämpimäksi.

Minua kuitenkin pelottaa; pelottaa etten enää osaakaan elää, jos joudun uudelleen pimeään
ja kuolen lopulta omaan tyhmyyteeni,
omaan onneeni,
koska en osaa elää ilman kaunista pimeyttä.

Toivo, rakkaus, usko

Nuole varpaitani, toivon orja, tyydytä alaston ruumini.

Käykää riviin kauniit naiseni, omat seksileluni. Nahkaa ja piiskaa, rajua rakkauta.

Tunnusta syntisi uskovalle. Lapsi kulta pappia panettaa.

Karamellikengät

Tyttö edessäni, pienissä karamellin värisissä kengissään
Karamellikengissään
Potkii ensisyksyn lehtiä, vaikka tuleva ei muistakkaan mitään

Hän avaa sateenvarjonsa hämyisen sumusateen saattelemana
Tanssiakseen sateessa
Minun sateessani, sillä mikä tahansa koskeekin häntä, on jollain tavalla minun

Karamellikenkänsä ovat märät, sukat lähes läpikuultavat
Hän hymyilee merkiksi
Tulevasta, kynttilöiden valaisemasta yöstä

Kaikki oikein

Kun on kompuroinut koko ikänsä pimeässä, mistä tunnistaa enään valon.

Minä konttasin polveni verille mustassa yössä, tuntematta mitään muuta kuin kipua.

Kun itkenyt itsensä uneen lukemattomat kerrat, haluaako enää mennä nukkumaan.

Olen nähnyt valvotut, itketyt yöt. Lopultakaan kukaan ei ole poistanut niitä kokonaan.

Jos on itkenyt itsensä kuivaksi, unohtaako miltä kyynelet tuntuvat.

Itkin yöt itkin päivät ja lopulta lopetin, kun huomasin, etteivät kyyneleet hyödytä mitään.

Kun ei tiedä mitään muuta kuin kipua, sitä unohtaa ilon ja nautinnon.

Niin siinä käy, ja kaikki maistuu tuhkalle.

Ja kun tarvitsee taas kykyä nauttia, se onkin niin vaikeaa. Kun yrittää löytää valon, tarvitsee jonkun opastamaan, kun pitää itkeä, ei ehkä pystykkään, mutta kuitenkin, haluaa tehdä kaiken oikein.

Sain sinut

Pimeässä juoksin lasiset kengät hajalle
Ja ryömin lopun matkaa kostealla maalla

Jossain kujien kaltaisten toiveiden
Tiilimuuratuiden loppujen kulmilla minä sitten kohtasin sinut

Jostain pienestä katusyvennyksestä tulit minua vastaan
Ja huomasin, etten enää ollutkaan eksyksissä, vaan kotona

Kun vaeltaa kauan omassa epätoivossaan,
Unohtaa lopulta, mitä onkaan olla onnellinen

Toivoin kauniita kestäviä sanoja
Ja sain lopulta niitä

Halusin tarkoituksen, rakkauden
Ja sain sen lopulta
Sain sinut

Omistettu yhdelle tietylle henkilölle

Oikein asiaakin

Olen vihdoinkin saanut raakaversion aikaiseksi lyyrisiä kirjoituksiani sisältävästä teoksesta. Mikäli blogini lukijat haluavat sähköisen version luettavakseen, tai tulostetun version postitettuna (asiasta voidaan keskustella). Niin olkaa hyvät ja lisätkää joko oma sähköpostiosoitteenne kommenttina tai ottakaa yhteyttä sähköpostilla.

Olisi ihanaa saada kommentteja ja kritiikkiä teoksesta. Oikeastaan melkein odotan sitä. Kiitos.

In the name of Father, Son and The Holy Ghost

Kun yö oli musta ja eloton, juoksin sokeana syliisi. Nytkin kun ajattelen sitä, kyyneleet kastelevat poskeni. Heräsin tänään uuteen päivään. Tajusin, kuinka loputtoman onnelliseksi sinä teet minut. Kuinka ihanan väriseksi värität maailmani.

Hymyni ja nauruni ovat jälleen aitoja, eikä kyynelissäni maistu katkeruus vaan huumaavat suudelmat. Maailman lopullakaan ei olisi merkitystä, jos olisit kanssani. Hirveän imelää sanoa noin. Hirveän kliseistä ja mieleni tekisin melkein perua moiset sanat, etteivät ne jossakin mustassa tulevaisuudessa vahingoita minua. Mutta ei, kärsin sitten sanoistani, jos niikseen tulee.

Olen löytänyt kauniita sanoja. Kestäviä sanoja, jos saan toivoa sydämeni pohjasta. Ja vaikka tietäisin maailman päättyvän huomenna, istuttaisin silti omenan siemenen maahan, suutelisin sinua ennen yötä ja viettäisin viimeisen, intohimon ja rakkauden täyttämän hetken kanssasi.

Uhraus ja sovitus

Älä hukkaa itseäsi mihinkään sellaiseen paikkaan, missä en näe sinua. Jos haluat joutua eksyksiin, huku maailman silmiltä kanssani.

Jos keuhkosi alkavat täyttyä vedellä pudottuasi suihkulähteeseen, lupaan kiskoa sinut lumpeenlehtien läpi pintaan.

Anna minun vihdoin nukahtaa alasti viereesi ja anna ihoni tuoksua sinulle aamulla kun herään. Rakastan tuoksuasi. Rakastan yhtä paljon kuin kaikkea muutakin sinussa.

Tulen tekemään sovituksen maailman kanssa. Kohtalo on paljon minulle velkaa. Minä uhraan vaikka itseni, kunhan saan olla kanssasi ja tehdä sinut onnelliseksi.

Bloody Waltz

Kaupungin valot himmenevät kevättalven yöhön. Ulkona on kylmä ja sataa edelleen lunta. Säällä ei ole minulle merkitystä. Ei enää, kun istut sylissäni ja varjot seinillä syövät harmaan betonin mustaksi. Neonvalokyltin punainen väri rävähtää muutaman kerran ja sitten on jo kokonaan pimeää.
Tunnen sinut itseäni vasten, hautaan kasvoni hetkeksi hiuksiisi. Ne tuoksuvat vanilijalle ja metsämarjoille. Pörrötän suortuvasi sekaisin ja suutelen sinua vielä hetken.

Ja illan hämärässä tanssimme saman verisen valssin, kuin Romanovit vallankumouksen aattona. Sinä olet minun ruusuni. Minun vallankumoukseni. Minun rakkauteni.

Monochrome World

I bear in mind the miracle of our chanced meeting.

And still you don't think I remember it too.

The place where you can fly, more than any other place, I promise to take you there. So, please tell  me....
Even if my spirit were broken please don't pay attention to it. Because I still can not see trough your heart.

What is the place of angel like joy, if your not there with me? And I thought I didn't have to tell you what is in my heart, for my heart is the same with yours.

To purify and comfort the soul I present the sacrifice to the reversed cross. In this place where the dry wind blows, may you not lose your way, guiding star.

How could I never lose my way, my dearest, for you've always been with me. Please do not make the same mistake as others, for you'll end up paying your soul.

Since you and I won't love anymore, I know that I am going to colour all the scenery I see into red. I will protect you.

Please do not make all this, just leave it all and come with me. There's no need for us to fight. We'll just find our own please, in this burned land and monochrome world.

I'll colour this monochrome world with red. Washed with the sarcasm of this world, the colour won't fade.

Let the world be in monochrome, we'll coulour it together with the colours of rainbow. Even with the colour like that, the sarcasm will not fade the colour.

If I were to vanish, please don't be sad. Because I will not abandon you. Even if I were gone, please do not forget about me because there is nothing else left I want.

I promise you I will not forget you, but do not make yourself vanish, for that would be the end of me. I want you more than anything. You're the only thing in this world for me to desire.

Monochrome world... Colour in red...Unfadingly...

Smile in the world of monochrome.... our love brought together by red... endlessly...

Pieni Punahilkka

Samalla kun Liisa menneisyydestä putoaa kyynelten täyttämään kaninkoloon ja hukkuu, pieni poika lähtee kotoaan.

En minä katkera ole, en luullut kaipaavani oikeastaan mitään. Kaipasinkin sinua. Sinua tuttua, tuntematonta. Odottamatonta, yllättävää. Sinua, joka saat minut itkemään. Itkemään typerää itkua.

Kellolla ei ole väljä Ihmemaassa ja silti Valkoinen Kani kiiruhtaa eteenpäin. Kiiruhtaa kuin poika läpi synkän metsän.

Vaikka hän olisi onnellinen, ei sillä minulle oikeastaan merkitystä ole, koska hän ei koskaan tule tuntemaan kaltaistasi miestä.

Ihmemaassa ei ole susia, ei elämää syövää katkeruutta, vaan ainoastaan puhdasta hulluutta, joka pelastaa kärsivän sydämen kuolemalta. Ja kun aika on kypsä, niin pienikin poika löytää pois metsän siimeksestä, aivan kuin Liisa.

Sanoinko koskaan, että minuun sattuu, myönsikö sitä hänelle koskaan ääneen? Mitä sitten olen kertonut sinulle? Mielestäni paljon. Enemmän kuin oli ehkä viisasta. Mutta et satuttanutkaan minua, vaan annoit aikaa ja lämpöä.

Eikö yksikään tajunnut, että olin se pieni poika punaisissa? Oikea Punahilkka. Punahilkka, joka lähti metsään, katosi sumuun, kohtasi susia, tuli syödyksi ja jonka sinä pelastit kirveellä.

Mutta mitä tapahtuikaan, kun tarina jo loppui?

En kaipaa kadotettuja sanoja

Kadotin kaikki sanat
Se on hänen vikansa

Hukkasin syyt johonkin kauas
Se oli oma vikani

Hymyilin ja itkin pienen hetken
Se oli molempien vika
Keskustelun vika

Nyt minulle ei ole ikävä sanoja
Vaan häntä

En kaipaa syitäni takaisin
Jos minulla on hänet

Kyyneleet eivät haittaa, eivät tee pahaa
Jos niihin on hyvä syy,
tai kun on joku kuivaamaan ne kyyneleet

Kohtalon tunti

Hän puhuu minulle, kuuntelee kun itken
Ei murra maailman hiljaisuutta
Vaan kuuntelee sitä kiinnostuneena

Halaa, kun tarvitsen lohdutusta
Kuiskaa korvaani muutaman sanan,
Kun hiljaisuus ahdistaa

Historia toistaa itseään
Metsä lakkaa olemasta, on vain puita
Sata vuotta pysähtyneenä ollut kello

Lyö kohtalon tuntia

1000 Jahre ohne Zeit

Kuljen pimeitä kujia päämäärättömästi. Kaupungin valotkin ovat sammuneet ja on mustaa ja mustaa vaan, loputtomasti. Piemeys kai nieli minut, tai hukkasin itseni matkalla kotiin, kun tutut valotkaan eivät palaneet enää.

Kuulen sydämeni sykkeen pimeässä, se huutaa luokseen jotakuta, joka ei vieläkään ole kullut sen kutsua. Seison hiljaa hämärässä ja odotan.

Kai minun täytyy odottaa tuhat vuotta uudestaan ja uudestaa. Antaa sydämeni huutaa tuhannen meren yli sinulle. Liikaa olen menettänyt jo aikaa. Liikaa on mennyt ohi. Kokonaista tuhat vuotta ilman oikeaa aikaa.

Puppets of destiny

Tyhjää tyhjän päälle. Niin käy, kun ihminen heittää elämänsä hukkaan ja yrittää sitten epätoivoisesti pelastaa sen, mitä rakastaa. Synkistä unistakin voi löytää lohtua ja pelastusta, mutta jos ottaa neuvoja vastaan epätoivolta, voi pian huomata menettävänsä kaiken itselle rakkaan.

Oman kuolemansa hetkellä saattaa katsella tukahdutettuja himojaan. Kun kasvattaa langenneen enkelin siivet ja katoaa aamun alkutunteihin, saattaa todistaa jäänteitä muiden maailmasta, vaan ei omastaan.

Baarin savuverhojen läpi voi löytää jonkun tyydyttämään omaa yksinäisyyttään, jonkun muun tuomaan lihallisia nautintoja. Jonkun muun, itsekkäisiin tarkoituksiin käytettävän ihmisen.

Satoja metrejä satojen metrien jälkeen. Kilometreittäin kulkemattomia polkuja toisissa todellisuuksissa. Kulkemattomia teitä johtamaan johonkin muuhun kuin tyhjyyteen. Ihmisiä tien varsilla, ihmisiä, joita saataa kohdata, jos hyväksyy menneen ja kulkee verisen tien edelliseen risteykseen, eikä tällä kertaa eksy matkallaan.
Mutta jos etsii itsellen uuden alun, voi hukata rakkainpansa toisesta menneisyydestä, tällöin täytyy vain sitoa katkeamattomat kultalangat kaikkien nilkkoihin ja viedä koko joukko mukanaan parempaan aamuun, kun aurinko muuttaa pilvet vaaleanpunaisiksi.

Mutta jos sataa ja tie pettää, ei tule eksyä tupakan savujen usvaan, ei tule langeta omaan turhamaisuuteen, vaan vetää naruista itsensä ylös, sillä olemmehan me maailman marionetteja, sidottuina ikuiseen kohtaloon.

Kuva: Deviantart, Puppet by ForsakenInnocense

Mittanauhani näyttää, vaaka on pahin viholliseni

Huutoni kaikuu kuuroille korville, omilleni. Vihani, kuvotukseni kulkevat käsi kädessä. Pelastan muut kaikilta rumilta sanoilta, joita katkeruus ja kipu syytävät suuhuni, kuin pakottaen minut nielemään myrkkyä pullo tolkulla. Kuvotan itse itseäni. En näe muuta kuin loputonta epäonnistumista, luonteenlujuuttomuutta, läskiä.

Pakottaudun, teen punnerruksia niin, että kuvottaa, harjaan hiuksiani melkein pakonomaisesti. Katson itseäni peilistä ja pelkään läskini hajottavan sen. Syön ja syön ja minua kuvottaa vielä enemmän. Nälkä, nälkä koko ajan. Loputtomasti. Ei liikuntaa. Lihoan.

Ahdistaa, ahdistaa koko ajan ja ainoastaan pakonomainen itsensä kiduttaminen tyydyttää mieltä, poistaen ällöttävän tunteen mielestä.

Washing myself away

Picture: Old-York, I just cannot get enough

White Knight

Hän tanssii ruutulattialla. Valkoiset hiukset hipoen maata kulkee valoisissa halleissaan, pimeyden, kadotuksen keskellä. Peilikuvansa heijastuu vahatusta lattiasta. Valkoinen kissa raapii säärtään. Hän nousee, tanssii ja pysähtyy. Kutsuu astioita luokseen ja jää katsomaan, kun pöytä kattaa itsensä.

Tee on kuumaa ja polttaa. Kupit ovat kauniita, mutta turhia. Levinneet pupillit katsovat tummista syvyyksitä, kun hän kiskaisee silmän irti sotilaaltaan. Tiukujen ääni rikkoo rauhan ja sanaleikin kaltainen, rakkauden luoma melodia saatetaan loppuun.

Sävelten kadotessa sakset leikkaavat hiuksensa ja valkoinen ritari murskaantuu lattialle muiden pelinappuloiden joukkoon. Hän nauraa. Nauraa ja yhtäkkiä on poissa, samalla, kun valkoinen hahmo nostaa kissan syliinsä ja tarjoaa teetä vahanukeille.

Tanssimassa

Katson ympärilläni tanssin merta
Ihmisiä, nauravia
Huoneessa on kuuma, ja tanssin taika on todellista

Kyyneleet kastelevat lattiaa
Kun musiikin kauneus tavoittaa mielen
Rehellinen päivä tekee tilaa euforiselle yölle

Tanssimme kaksin
Vaikka tiedän, että olen yksin

Ruusut ovat kuihtuneet penkeille
Ja kyyneleistäni tulleet meri peittämään lattiaa

Hyiset siniset silmät

Hän vetää minut jään läpi mustaa veteen
Ja hyväilee kaulaani kylmässä pimeydessä

Syleilee kun päästän viimeisen henkäykseni
Ennen kuin vesi tukehduttaa minut väkivalloin

Yritin uida pintaan mutta jää oli ummessa
Suljin silmäni ja luotin sokeuteen,
Jonka seurauksena hukuin

Se on minun tekopyhyyteni

Yhtä hyväuskoisena elän edelleen siinä toivossa, että kun kyyneleitä pidättää tarpeeksi pitkään, ei enää aiokaan itkeä. Näin ei kuitenkaan ole. Ei ole ollut, eikä nytkään ole. En edes oikeastaan tiedä, miksi pidättelen kyyneleitäni, kun olen yksin. Sen ymmärrän, etten halua ihmisten näkevän itkuani. En heidän katsovan turvonneita kasvojani.

Ihmiset luulevat, luulevat todellakin, että olen yksiselitteinen; luulevat tuntevansa minut kaikin puolin. Luulevat tietävänsä, miltä näytän kun itken, miltä kun nauran. He saattavat tietää, että rakastan tuoreen pullan tuoksua, mutta tietäväkö he miksi? Minun tekopyhyyteni on kannustaa ihmisiä avoimuuteen, vaikka itse näyttelen oikeastaan itseäni. Muutan surullisenkin asian postiiviseksi nauravilla sanoilla, jotka muille ovat rehellisiä, mutta itselleni valhetta. En osaa lohduttaa itseäni. En muuttaa maailmaani positiiviseksi. Kauniit sanani ovat minulle vain huijausta, huijausta estämään itkuun puhkeamista.

Eikä minulle tule sitä ihmistä, joka lohduttaa yön pimeässä, kun itken, koska minuun sattuu. Ei tule henkilöä, joka rakastavilla sanoilla sanoo, että on normaalia itkeä, juuri ennen kuin suutelee.

Takaisin uniini

Hän leikkii hiuskellani
Vetää kiharaisen kutrini suoraksi ja vertaa omaansa
Hän nauraa hetken ja päästää sitten suortuvan käsistään

Huulet huulillaan muodostavat sanoja
Jotka kuuluvat vain hengityksessä
Juuri ennen kuin hän suutelee minua

Hämärässä näen hänen silmänsä
Jotka katsovat minua
Ja tunnen hänen kätensä omillani

Herään aamuyön tunneille uupuneena
En jaksa välittää maailmasta
Haluan takaisin uniini, takaisin siihen, minkä toivoisin olevan todellista

Kestävät kauniit sanat

Pidätä henkeäsi

Koska muuten myrkyn katku ilmassa

Vie henkesi yhdellä henkäyksellä

Älä katso mitä pimeydessä on

Sillä se ainoastaan satuttaa

Ja jättää sinut kitumaan

Rukoile kauniiden sanojen kestävän

Liljojen kukkivan kun elämällä on ihmisille merkitys

Katso, kun silmäni kostuvat kyynelistä

Kun jälleen opin itkemään

Ja lohduta halauksella ja kestävillä, kauniilla sanoilla

Kun minä haukoin henkeäni

Hän leikkii hiuksillani
Painaa huulensaa niskaani ja hyväilee rintakehääni
Hän kuulee hengitykseni kulkevan raskaana
Ja riisuu vaatteeni

Kiitos, saanko nauraa tälle ironialle?

Sait minut hymyilemään pitkästä aikaa
Unohtamaan kaiken muun
Kahvi oli tarkoituksetonta, se oli pahaa

Mutta seura oli tärkeämpää
Keskustelu
Ja se, että sait minut unohtamaan ikävät asiat
Olemaan hetken ajan ihan tavallinen

Se kävi niin kuin joskus leikilläni kirjoitin
Melkein täsmälleen, melkein jokaista piirtoa myöten

Nyt kun huomaan sen, minua alkaa naurattaa
Ja hymyilen sille, vielä kun menen nukkumaan,
Vaikka tiedän, että huomenna on jälleen yksi tuskainen päivä

Can't even dream

Vaikka itkisin hämärässä anteeksiantoa

Soisiko elämäni sitä

Antaisiko minulle anteeksi syntymiseni?

Prinssi valkoisella hevosella ratsastaa ohitseni

Vaikka toivoisi, en saa mitään sellaista

Vaikka olisin valkoinen prinsessa ylhäällä tornissaan, ei kukaan tule minua hakemaan

Ääriviivat maailmasta katoavat ja näkymättömät seinät sulkevat silmäni

Antakaa anteeksi, että yritän edes unelmoida

Koska olet onnellinen

Kahvikuppi kädessäni ei heilahdakkaan
Suljen silmäni vain hetkeksi
Ja kun taas avaan ne, ilmeeni on iloinen
Valehteleva, jos haluaa sanoa asian toisin

Ei kukaan huomaa tällaista pientä tapausta
Et sinä erota ilmeideni vaihtumista:
Vanhan lahoamista ja uuden kokoamista

Voi minä nauraa ja onnitella
Ja sinä ostat sen helpolla
Otat vastaan valheen, koska olet täydellisen onnellinen

Mies vierelläsi hymyilee minulle
Hymyilee minulle ärsyttävästi
Mies, jonka olisi kuulunut olla minä

Mutta mitäpä sinä tiedät ihmisten tunteista
Ainakin minun tunteeni ovat sinulle yhdentekeviä
Yhtä yhdentekevää, kuin se, että viillät vieläkin syvemmältä sydämestäni

En minä sinulle näytä oikeita kasvojani
Et sinä ole sen arvoinen
Sen sijaan hymy kasvoillani pidättelen kyyneliä koko kotimatkan

My True Self

Why is my heart so tried from crying?

Why do I hate myself so much?

The people that walk pass are laughing
Are they making fun of me?

Why am I breathing?
If only I could just stop breathing panilessly

Some please help me
My heart yell out in loneliness

Even if I pretend to be though

I want someone to find me soon
Why is is that even though my heart feels so lonely
Why do I try so hard to push people away?
If I were to disappear from this world tomorrow
I bet there won't be anyone who would cry for me

”I want someone important to me
Who can laugh and cry with me”

The other me is sighing and yelling

The friens I have are in the
Dimly lit box of digital garden

Easy to walk away, easy to approach
If it becomes troublesome I can just leave

But I've realized that I'm not contented

Don't want to dispose of that self and get a new life?

Even now, I am hesitant
Afraid to touch even such a small ripple
You cannot turn into the ”real me”
You secretly long to be this way
It's about time you cut it out and wake up
In your reflection in the mirro of people's heart
Will I be found smiling there?

From now on, please push yourself forward

Because even after I vanish
I'll always be watching over you...



Oli aivan pakko laittaa Kaiton ja Meikon My True Self kappaleen sanat tännekin, koska kun kuuntelin kappaleen liikutuin tosi paljon ja vaan makasin lattialla itkemässä. Ja kuuntelin kappaletta tehotoistolla monta kertaa putkeen.

Lasi

Kuin katsoisi hidastettuna lasin putoamista lattialle. Oma hajoamiseni siis. Viini lentää ensin ulos lasista ja iskeytyy samalla hetkellä lattiaan, kun lasin pohja koskettaa marmorikaakelia. Lasi helähtää heti miljooniksi pieniksi palasiksi, jotka lentelevät ympäriinsä.

Niin tapahtui kerran minulle. Niin tapahtui minulle uudestaan. Ja uudestaan. Ja tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin.

Jokainen lasi on erilainen: sulatettu ja korjattu entisistä. Joka kerta se lasi putoaa ja iskeytyy kilahtaen maahan. Hajoten. Joka kerta se olen minä joka noukkii lasin sirpaleet käsiini ja hoivaan niitä kuin lasta, painaen rintaani vasten. Joka kerta se ole minä, joka etsii sydämelleni uuden tarkoituksen. Uuden alun jokaiselle päivälle. Ei koskaan kukaan muu.

Ketään muuta ei ole kiinnostanut, ihmisiä on tullut ja mennyt, jotkut ovat hävinnet, jotkut pysyneet ja tulevat aina pysymään. Mutta heitä ei kiinnosta sydämeni tarkoitus, se kuuluu ainoastaan minulle itselleni ja sille toiselle, josta tulee se tarkoitus. Joka estää lasia putoamasta maahan ja ottaa minut syleilyynsä, kun olen noukkinut sirpaleet.

Hallan vaaran aikoihin kaupungissa kulkee toivo

Huulet kuin kristallia

Tunne tuuli hiuksissasi

Punaiset kengät kiveystä vasten

Hän katsoo kaikkia lokkeja taivaan rannassa

Oppii laulamaan kauneimman laulun

Sininen utu nielee kaiken unohtuneen

Menettät rakastettusi

Tunnen jumaluuden teemukissani

Kuoleman varjoon jäävät kaikki kukkaset

Hallan vaaran aikoihin kulkee kaupugissa toivo

Tuoksu laventelin ja hunajan

Hänen sormensa pyyhkäisee huulieni pintaa. Käsi tuoksuu laventelille ja hunajalle. "Sulla oli suklaata tossa", hän sanoo. Hän nuolaisee sormestansa suklaapalasen pois, suklaan, jonka hän pyyhki huuliltani. Hetken molemmat ovat hiljaa

Sitten hän kumartuu pöydän yli, tarttuu leuastani kädellään, leikkii hetken poskeni pinnalla ja suutelee sitten minua. Hänen huulensa ovat hieman karheat ja mastuvat hänen juuri juomalle teellensä.

Hetkeksi silmäni katsovat hänen silmiänsä, noita harmaansinisiä. Lopulta silmät sulkeutuvat ja humallun vajaan minuutin hiljaisuudesta enemmän kuin pitäisi. Enemmän kuin haluaisin. Hän päästää minut käsistää ja hymyilee kahvilan hämärässä. Hymyilen takaisin, hymyilen pyyteetöntä hymyäni, sillä tämä on muisto, jonka haluan pitää.

Cinderella

Vaikka kuinka haluaisi, ei aikakaan pysähdy oikeasti, ei unohda ketään. Ei nyt eikä koskaan. Kuin Tuhkimollekkin, kaikille muillekin soivat joskus kellot, jotka lyövät kohtalon tunteja.

Jokainen tanssi päätyy aikanaan, mutta se on meidän asiamme, päättyykö se suudelmiin ja halauksiin. On meidän päätettävissämme, alkaako uusi tanssi heti edellisen jälkeen.

Suudelmista ainuttakaan ei suoda ilman surullisen suolan makua, koska vaikka suudelma olisi oikean rakkauden suudelma, sisältää se aina toiveen uudesta suudelmasta ja katkeruuden, huulien pian taas erotessa. Vaikka Prinssi kuinka suutelisi Tuhkimoa, pakenee hänkin aina keskiyöhön.

Tuhkimo särkee Prinssin sydämen jokaisena yönä kun tanssii hänen kanssaan. Jokaisen keskiyön lyönneillä hän jälleen pakenee Prinssiä kuin pahaa unta tai muistoa, siltikin kaivaten häntä takaisin. Aivan kuin me pakenemme mennyttä, mutta kaipaamme mennyttä niin, että emme muutakaan tulevaa.

Lasisella tikarilla kaiverretaan kohtalo kummanki sydämeen. Lasisella tikarilla kaiverretaan kohtalo kaikkien sieluihin.

Juoksemme portaita alas kolme askelmaa kerralla, pysähtymättä, katsomatta taaksemme, kuin Tuhkimo riennämme pois. Mutta meillä ei ole vaunuja, vaan juoksemme lasiset kengät hajalle ja viillämme jalkamme pakenemalla välttämätöntä.

Ja meidän prinssimme eivät viekkään meitä pois vaunuillaan, vaan kantavat pois vahvoilla käsivarsillaan, koska jalkamme eivät enää kanna.

Hukkasi, löysin ja menetin tahallani

Kun astelemme käsi kädessä lehtien peittämää kujaa, alkaa jo aurinko laskea kaupungin talojen taakse. Kaupungin läpi virtaava joki höyryää kylmässä ulkoilmassa. Varovasti kätesi sulkevat väliinsä omani, koska huomaat, että käteni tärisevät. Pudotat tupakan maahan ja tallot sen päälle vielä kengälläsi.

Hymysi piirtyy mieleeni ja siihen hetkeen palaan, kun jälleen olen yksin. Yksin, niin kuin aina ennenkin. Ainoastaan muistoissani elävät lehtien peittämät puistokujat, höyryävä joki ja tupakan makuinen suudelmasi. Muistoissa, jotka haalistuvat ja kuluvat ajan myötä. Niissä muistoissa jotka minä olen jo hukannut.

En minä niitä muistoja kaipaa, en vaikka haluaisinkin. Syys siihen on se, että en halua muistaa, koska jokainen hetki, jonka vietän muistoissani, satuttaa minua yhtä paljon, kuin kaikki sanasi, kaikki. Vaikka kuinka olisit ollut erikoinen ja paras. Olit silti samanlainen kuin muut.

En minä muistojani kaipaa, ei niistä mitään hyötyä minulle ole. Ainoastaan pienen pojan haluan säilyttää. Sen pojan joka piti teekutsuja pehmoeläimille ja sotki laventelin värisen pehojäniksen jäätelöön.

Haluan säilyttää kaikki hymyilevät kasvot ja onnen kyynelten kostuttamat hetket. Haluan kaiken hyvä, kiltin ja kauniin, onko se liikaa vaadittu?

Ironian huippuja maailman laidalla

Hiukset kuin aamuaurinko: kultaiset ja täynnä piilevää voimaa. Silmät kuin jäisten maiden horisontti: syvän siniset ja läpitunkevat aina sieluun asti.
Hän katselee minua pimeässä. Katselee, vaan ei tee mitään. Hymyilee aina välillä, kuin testatakseen, miten reagoin. Hänen huulensa ovat paksut ja vaaleanpunaiset, hampaat terävät ja hymy kasvoillaan ilkikurinen.

Ei aivan sellainen, millaiseksi odottaisit pimeyden ruhtinaan. Ironia ympärilläni on niin käsin kosketeltavaa, että hysteeristä naurua on vaikea pidätellä.

Hän katsoo minua kuin sanoakseen: ”Olette voittaneet menolipun helvettiin, mutta ette takaisin.” Mutta hän ei sano mitään, ainoastaan katselee minua marmoritemppelinsä pilarien suojista. Eihän oikeastaan mitään sellaista sanoisikaan, sillä tämähän ei ole helvetti. Ei ainakaan kaikkien helvetti, vaan ainoastan yksin minun.

Onhan tätä paikkaa kadotukseksikin kutsuttu, mistä lievät moisen kuvan saaneet, ei täällä mihinkään katoa. Ei ainakaan henkisesti. Mutta en kyllä, että minulla on enää ruumista missään.

Lopulta hän kyllästyy pieneen leikkiinsä, kyllästyy pälyilemään minua heikoista varjoista, vaikka ympärillä onkin ainoastaan varjoja. Täällä kun syvin on matalinta, ja matalin syvintä. Hänen kielensä lipoo huulia samalla tavalla kuin koiran kieli juuri ruokailun jälkeen. Hänen hymynsä muuttuu lempeämmäksi, lähes anelevaksi. Hän tietää, että on lähes voimaton täällä.

Yksi kadotuksen kuninkaista seisoo edessäni ja kaunis on hänen muotonsa. Kaunis on pimeyden ruhtinas, jonka mieheksi minä olen suostuva, sitä tietämättäni. Mutta kun hän koskettaa minua ensimmäisen kerran, ensimmäisen kerran hivelee sormenpäillään sydäntäni, tiedän, ettei kadotukseni, ei omakohtainen kuolemani, ollutkaan paha asia.

Ei tämä mikään kadotus ole, ei mikään helvetti, tai sitten ainoastaan olen tullut sokeaksi.

Tai sitten, ensimmäistä kertaa todella näen, mikä on todellista.

Prince of holy darkness, prince of lost hearts

Mitä tapahtuu normaalille ihmiselle, joka hukkaa itsensä hämärään ja unohtaa kuka on ollut? Hän katoaa ja maailma menettää sen ihanan, kauniin ihmisen, joka hän on ollut. Pimeässä hänen nimeänsä kuiskitaan ja kadonneen ihmisen muistoista tulee tarinoita tuleville kadotuksen sukupolville.

Mitä tapahtui minulle? Minusta tuli osa kadotusta, mutta vain hetkeksi, siitä nousin kuin enkeli helvetin lieskoista. Pelastuin omasta henkilökohtaisesta helvetistäni ja murhaavin, pelastavin sanoin varastin itselleni pimeyden perintöprinssin paikan. Nousin kauneimmalle korokkeelle kadotettujen pelastajana.

Mitä maksoin tästä kaikesta? Sydämeni, joka jäi vielä hämärään, opastamaan kaikkia takaisin elämään, sielun kadotuksen tyjyydestä ja ankeuden autiudesta. Kyllä minä sydämeni takaisin saan, nyt olen sen vain uhrannut, uhrannut hyvän asian eteen. Uhrannut sen muiden toivoksi, muiden pelastukseksi, ja niin on hyvä.

Kirsikkapuun varjossa

Auringon viimeiset säteet jäävät silmiini kiiltäviksi laikuiksi, jotka lopulta kuluvat mustiksi läikiksi ennen kuolemaani. Lämmin tunne rinnassani alkaa kadota, kun sydämeni lyö viimeisiä kertoja. Vereni alkaa jo kuivua. Sain vihdoinkin leikattuja keuhkoja ja sydäntä kiristävän tunteen pois. Sää on kaunis, maa ympärilläni vihreä ja kostea. Samalla kun kirsikkapuu luopuu viimeisestä kukastaan ja vaaleat terälehdet satavat alas, minäkin luovun elämästäni ja hymyilen viimeisen kerran.

Lumisateessa

Seison yksin lumisateessa. Maassa on lunta nilkkoihini asti. Valkoiset hiutaleet leijailevat hahtuvien tavoin ja liimautuvat kiinni vaatteisiini. Voi kuinka ne muituttavatkaan minua kaikesta! Jos muistoni olisivat näkyviä, haluaisin niiden olevan kuin lumihiutaleita: ohuita, hentoja ja kauniita.

Mutta jos muistoni olisivat lumihiutaleita, ei maa allani olisi valkoinen, vaan harmaamusta ja kauhtunut, kuin monesti autojen jalkoihin jäänyt räntä. Sillä minulla ei ole tarpeeksi iloisia ja onnellisia muistoja, että sateeni olisi neitseellisen valkoista. Liian monesti ovat muistoni tahriutuneet harmaiksi tai mustiksi. Varsinkin yhteen aikaan....

Mutta ne muistot jotka olisivat valkoisia, tarrautuisivat hiuksiini ja lentelisivät iholleni, tuoden tuttua viileyttä ja kaipuuta, sekä lämpimien hetkien muistoja, joita edes jäätävä pakkanen ei voi pyyhkiä pois.

Kaadun hangelle ja jään makaamaan lumeen. Tulkoon kuolema, jos hän tahtoo minut, tulkoon kylmä, tulkoon unohdus, minulla on jotain, mitä arvostaa, jotain mitä muistella, hetkiä joita kaivata.

Kenet minä menetin?

Luminen maa on niin kaunis
Kaunis kuin hänen ihonsa
Valkea kuin hänen lempeä hymynsä
Kylmä kuin hänen sormensa

En tunne häntä ennen kuin näen hänet
Kerran hän käveli luotani pois
Katosi elämän lumisateeseen
Joka hänen tavallaan kaunistaa maan

Kenet minä menetin?

"Itsesi", vastaa talvinen taivas.

Seuraa minua valoihin

Tiedän, ettei ole huomista

Tiedän, että olen jo oikeasti mennyt

Vaeltanut pimeydessä kuolemastani lähtien

Tallannut samoja elämän uria

Tyhjää täynnä

Oli minulla elonkin hetkiä,

Naurua sydämestä

Uskoa tulevaan

Sydäntä nähdä maailma sen kauneudessa

Mutta hajalla, kuolleena, riipun oman maailmani jäänteillä

Kyynelillä maustettu kahvi

Ulkona sataessa lunta, jään yksin katselemaan takanreunustani. Kaikkia valokuvia, aukkoja sydämessäni ja elämässäni. Josku tämän ihmisraunion tiiliä, joskus lyijylasi-ikkunan värikkäitä palasia.

Kyynel vierähtää poskelleni, herään yöhön unestani. Aamuun on monia tunteja. Tyhjiä, itsesäälin ja murheen täyttämiä tunteja, joista jokaisen tunnen sielua myöten. Monesti olen nuo tunnit askeltanut, aina yksin, joskus enemmän, joskus vähemmän.

Ja joka aamu, kun nousen tuskanhiestä kosteista lakanoistani, mietin miksi elän jälleen tämän päivän. Jo vuosia olen mennyt ilman mitään syytä, ilman mitään vakavaa syytä. Nousut omaan elämääni ilman tarkoitusta.

Joku iltapäivä jää viimeiseksi. Bussimatkastani tulee viimeiseni, viimeinen matka, jonka pidättelen keuhkoja kuristavia kyyneliä. Joku kupillinen, jonka kyyneleni karvastuttavat, jää viimeiseksi. Joku iltani, joku yöni jää viimeiseksi.

Kun aamu koittaa, en enää keksi syytä nousta ylös ja elää, vaan ainoastaan syitä kuolla, lakata hengittämästä.

Death shot my butterflies

Minua väsyttää, nukahdin melkein bussiin. Tiedän tietystin että minua ei väsytä unen puutteestä, minuan väsyttää elämäni elämättömyys. Kuin en jaksaisi enää, kuin mikään maailmassa ei enää naurattaisi, kuin kipu ja tyhjyys olisivat enää jäljellä. Kuin kuolema olisi ampunut kaikki elämäni kauniit perhoset.

Toivo

Joka katsoo minua, mutta ei näe, on minut omistava
Joka minuun katsoo, ja näkee, on minut joskus hukannut
Ja on minut uudelleen löytävä

Joka minua vihaa, omistaa minut
Joka minua anoo, ei ole minua koskaan tuntenutkaan
Ja on minut vierelleen saava ikuisiksi ajoiksi

Minut, toivon

Aava, tyhjä, musta

Maailmani palaa pimeydessä luuytimeensä asti. Joskus kai se oli sateenkaaren värinen, täynnä laulavia lintuja, mutta nyt musta on sen muoto ja jokainen lintuni on kuollut.

Tyhjyys on osittautunut aavaksi ulapaksi, johon hukkuminen olikin niin paljon helpompaa, kuin muistin.

Tarotkorttini syttyivät palamaan ja valaisivat mustan meren hetkeä ennen kuin se pyyhki tsunamin tavoin kaiken elollisen ja kaiken tärkeän pois maailmasta. Kohtalon kahleet murenevat, kuin ne olisivat lasia, sokaisten minut palasillaan.

Unohdin itseni johonkin, hukkasin viimeisetkin rippeet olemassaolostani. Kuolema syleili minut ruohokentillä ja muistoni, tarkoitukseni, satoi alas pisaroina.

Sokaistuin

Kuva: Blind me by Silaynne from deviantart

Menetän näkökykyäni ennen nukahtamista. Maailmasta ympärilläni tulee ainoastaan väriläiskiä, ei muuta. Vaivun tiedottomaan tilaan, jossa ainoastaan minä seuraan mustia viivoja unieni rajamailla. Koko todellisuus voisi muuttua uneksi, enkä edes huomaisi sitä, sillä ei olisi minulle merkitystä. Tyhjä elämäni pysyisi tyhjänä ja jokaisen tunteeni värittämä pieni maailmani pitäisi juhlat julkiselle tuholle.

Suihkua ja teetä

Kylmä, kylmää, kylmempää. Voisin keittää teetä. Jotain muuta kuin earl greytä, koska sitä olen kohta juonut rjähtämiseen asti. Voisin mennä suihkuun, mutta sitten varmaan muuttuisin rusinaksi, kun yrittäisin saada oloani paremmaksi lämpimällä vedellä. Kuinka naurettavaa. Voisin syödä, mutta se tietäisi lihoamista, mikä ei missään tapauksessa olen hyvä asia. Kuinka ironista.

Nyt pystyn jälleen muistamaan, miksi tein, mitä tein. Tyhjyys on poissa. Kokonaan. Nyt on vain katkeruus ja toivon epätoivoiset yritykset koettaa pelastaa kurjaa ihmisrauniota. Mitä tämäkin sitten on? Onko tämä lopultakin parempi kuin tyhjyys? Niin omituista kuin se onkin, niin on. Nyt pystyy edes tuntemaan jotain, jotain muuta kuin täydellisen tunteettomuuden tuoman harmauden.

On kai turha toivoa elämäänsä sisältöä, koska se ei oikeastaan riipu itsestä, vaan muista ihmisitä, ja siitä, kuinka he tekevät elämääsi sitä. Niinpä, kun ei itse voi tehdä asialle mitään, voi asiasta jopa valittaa. Toisaalta kyllä olen liian väsynyt valittamaan. Ehkä menen vain nukkumaan, juon teetä ja lillun hieman itseäsäälissä. Ei siitä parempi olo tule, mutta aika kuluu.

En se ole minä, joka hymyilee

Ulkona satoi ensimmäisen kerran
Ja oli yksin ison varjoni alla
Ilta väritti taivaan harmaalla

Katuvalot tekivät vesipisaroista kauniita
Hymyilin hetken, kunnes lääkkeeni alkoivat vaikuttaa
Ei, en se ole minä joka hymyili

Jäänteet

Kun katsot minua, mitä näet? Näetkö toden vai valheen jonka luon? Läpäiseekö katseesi naamioni vai jääkö se vain pyörimään meikin peittämälle iholleni?

Minä tiedän, mitä valheen takana on. Mitä naamio kätkee taaksensa. Ja ainakin kaksi muuta ihmistä tietää, mitä siellä on. He ovat kohdanneet minut. Katsoneet valheeseen ja nähneet toden.
Nähneet, kun valhe kuolee, ja todistaneet totuuden.

Kaippa minä joskus olin ihminen, ehkä joskus olin jotain kokonaista. Mutta ihmiset, jotka väittävät tuntevansa minut, tuntevat ainoastaan valheen. He tuntevat ainoastaan palasia siitä kokonaisuudesta, jota kutsutaan ihmiseksi. Ihmisestä, joka minä joskus olin.

Se ihminen ei enää koskaan palaa. Mikä joskus särjettiin, poljettiin maahan ja revittiin tuhkaksi kuraan, ei koskaan tule takaisin. Ei minustakaan koskaan enää saa eheää.
Mutta ehkä joskus vielä, jos uskallan toivoa edes pienen rahtusen, minusta tulee kokonaan uusi ihminen. Ihminen, joka on muovattu savesta, johon tuhka vanhasta ihmisestä on sekoitettu. Sitten ehkä olen jälleen kokonainen. Kokonainen ja todellinen.

Melodia toivolle ja kuolemalle

Kun esirippu laskeutuu, elämän näytöksen lopuksi,

Tanssin jälleen yksin.

Melodia lakkaa muuttumasta ja olet kanssani.

Kauan sitten kohtalon erottamana, jossain märkien kallojen mailla

Leikatut liljat vannovat kostoa toisille kuninkaallisille.

Ja päättäväinen pimeys suunnittelee petoksen aamun hämärälle, ollakseen yhdessä aamun kanssa.

Eläen unessa, ei kukaan tajua ruumiin mätänevän.

Ja niin kuin joskus kauan sitten, nytkin joku uneksii uuden unen,

pienen ja hauraa, mutta täynnä yön taikaa.

Lohikäärmeet laulavat oodin siniselle taivaalle ja toinen kaksosista kuolee meren rannalle.

En tanssi enää koskaan yksin.

Hiljainen kuiskaus kuolemasta saa veden väreilemään, tehden tähdettömän taivaan täydelliseksi. Melodia, jota kukaan ei tunne soi jälleen. Laulan sen, mikä on kieletty.

Kuumat kyyneleet tahrivat toivon posket, sillä hän on rakastunut kuolemaan.

Kaakaota ja kyyneliä

Teki mieli kaakaota. Teki mieli kaikkea muutakin, mutta paastosin. Mutta kaakao se vasta lämmittää. Tekee oloa paremmaksi kun rintakehää vihloo ja tuntuu kuin tukehtuisi tukahdettuihin kyyneliin, jotka vahvojen käsien tavoin vääntävät sydäntä koko kierroksella solmuun. Kiduttaen.

Nyt pidän sanani. Ei enää enempää. Ei ainakaan tänä vuonna. Ja haen apua. Lupaasin sen ja sen lupauksen pidän.  Kaakaon ja kyynelien kautta.

Se on nyt tehty. Viimeisen kerran.

Rintakehääni sattuu, leikkasin ohuesti, mutta syvälle. Enemmän kuin naarmuja. Enemmän sieluun kuin ruumiiseen. Verta valui rintakehälleni.

Minulla on nimeni, sieluni nimi. Sydämeni nimi. Oma nimeni. Oma Toivoni.

Ihanan euforinen kipu, masokismin ilotulitus, seilaa rinnallani. Silti sisimpäni on tyhjä. Tyhjempi. Ei enää kipua.

Rintakehälläni sana HOPE, kaiverrettuna partaterällä. Kostea edelleen verestä. Omastani.
Mikä oli aloitettu, vietiin loppuun. Nyt se on tehty. Viimeisen kerran.

Moment is eternity

One last breath echoes trough the air
On the moment before I die

One last kiss is given from my lips
A kiss of death, wich no one will have

A plain knife agains my skin
Before it cuts trough my flesh
And one moment is eternity

A. Hope

Vuosi sitten, aika tarkkaan oikeastaan, ajattelin viillellä itseeni nimen painless, viillellä selkääni tuon ihanan sanan, jota rakastan edelleen. Rakastan sitä ajatusta vieläkin. Siltikin myös uusi ajatus on mielessäni: viillellä nimi hope solisluilleni. Olen kivuissani ja etsin kivuttomuutta, mutta tiedän, että se, että ei sattuisi sisälle, on mahdoton asia. Niinpä tarvitse edes rahtusen toivoa paremmasta tässä maailmassa. Sen verran, että jaksan.
Yksi toinenkin asia on; kaipaan veistä ihollani. Se ajatus lämmittää ja tuo turvaa. Todellisuutta elämääni. Ja kun viiltelisin iholleni toivon, en tarvitsisi yhtään korua, koska yksikään kääty ei voi olla toivoa kauniimpi.

Vankina yksinäisyyden, matkalla pilvitarhaan

Veisitkö minut johonkin?
Vaikka onnellisuuden pilvitarhoihin?

Joskus vaivun harhoihin
Mutta siltikin olen vapaa

Vapaa, mutta siltikin
Vanki yksinäisyyden

Jos olisin perhonen
Olisin sidottuna siipien välistä

Kahlehdittuna tyhjyyteen
Eksyisin itseltäni

Hukkuisin teihin
Ja painuisin jällee itseäni vasten

Aina yksin. Yksinäisyyden tornissa vankina.

Pound by chains

Mieleni on tyhjä. Tyhjä kuin valkoinen kangas ennen maalausta. Ontto. Joskus masennus tai suru värittävät tyyneyttäni ja sitä seuraa pakonomainen nauru tasapainottamaan mieltäni takaisin kuntoon. Mutta muuten olen tyhjä, yksinäinen, aava ulappa, jolla kylmä talviviima poukkoilee. Ulkona kaikesta. Onttona elämästä.
Yksinäisyys on ollut tuttuni ja vanhan rakastajan tavoin se raastaa sydäntäni, kunnes kyyneleeni puhdistavat poskeni.

Olen sidottuna tyhjyyteen jälleen. Olen kokonainen mutta hajalla. Hukassa, mutta silti löydettynä. En ole kokonainen vielä. En ihan, vaikka mitään tuhoavaa ei ole tapahtunut. Olen kestänyt. Olen hukannut itseni sisältä, mutta ulkoa olen muiden löytämä.

Naamio valehtelee kasvoillani, jotta minun ei tarvitse näyttää mitä olen nyt. Ei muiden tarvitse tietää. Jotkut tietävät, tuntevat minut, mutta muille minun ei tarvitse kertoa, ei jakaa sieluni tyhjää maisemaa.

Waltz of the Flowers

Tanssita minua yön hämärille tunneille

Paina kätesi omilleni, anna kämmenesi painua yläselkääni vasten
Musiikin tahtiin jalkamme kulkevat, piirtävät utuisen rakkauden viivoja kiiltävään parkettiin

Valssi on kauneuden tanssi, katkeran rakkauden tanssi
Mutta se on leikkisä, niin kuin minä
Vahva ja keveä niin kuin sinä

Keinuva tahti lumoaa
Tempaa mukaansa ohuiden kosketusten maailmaan
Ja jokainen uni, jonka näen, on päivällä totta



Kiitokseni Tšaikovskille mielenterveyteni osittaisesta pelastamisesta. Kiitos.

Ja ikkuna hajosi

Aamulla kaikki on hyvin. Hymyilen ja tuntuu hyvältä. Jaksan yrittää sekä jatkaa elämääni. Ainoastaan päivän. Auringon ajan kääntyessä lopulleen, hämärän hiipiessä horisontista taivaankannelle, muistutetaan minua siitä, että liika optimistisuus kostautuu. Riisuttu silkkinauha laukussani on merkki kivuistani. Merkki että en voi hyvin.
Ajattelin jo aamulla, että josko tänään poistaisin sen ranteestani, josko antaisin vihdoin olla ja voisin paremmin. Todellisuus olikin jotain muuta. Ehkä se oli väsymys, ehkä jokin muu, mutta mieleni hajoaa kuin ikkuna mustaan kadotukseen. On onneton, surumielinen, haikea tunne. Ahdistaa ja väsyttää. Silmiä polttaa.

Kuin kuolisi. Ja musta nauhani saa palaa käteeni kiinni kun sydämeni lyö viimeisen kerran.

Maailman pitää muuttua

Kiduttaja, murhaajat
Tappajat ja muut
Hyvät ihmiset

Muutama kouluampuja, sotilasjohtaja, insesti-isä
Poliitikot, petturit, valapatot
Hyvät, onnelliset ihmiset

Selkäänpuukottajat, matyyrit, tekopyhät
Pettäjät, raiskaajat, huumepomot kalliissa nahkakengissään
Hyvät, onnelliset, pyhät ihmiset

Valehtelijat, sanojen syöjät
Ihmiset ilman mitään sisältöä
Hyvät, onnelliset, pyhät, kokonaiset ihmiset

Onko tämä millä maailma voi muuttua?

Entäpä hajonneet, korjaajat
Ulkomaalaiset ja optimistit
Homot, lesbot ja transseksuaalit
Pahat ihmiset

Kaikki vihreät ja uskonnollisesti erilaiset
Lesket ja vahukset nojatuoleissaan
Pahat, onnettomat ihmiset

Rehdit ja kunnolliset
Rehelliset ja todelliset, avuliaat
Omien ongelmiensa ja virheidensä myöntäjät
Pahat, onnettomat, kirotut ihmiset

Itsemurhassa kuolleet,
Ihmiset, joiden sielusta ovat rippeet jäljellä ja sydän kuin neulatyyny
Pahat, onnettomat, kirotut, hajonneet ihmiset

Ovatko tässä oikeuden puolustamat, maailman syleilemät?

Copyrights A.J.Mäntylä

Tosiasia on, että maailmamme ei voi muuttua ellemme me muutu. Ellemme myönnä omia virheitämme, ellemme tule rehellisiksi itsellemme ja muille. Sanotaan että maailma on paha paikka. Ihmiset valittavat omaa kurjuuttaan, mutta onko kukaan teistä ollut niin epäitsekäs, että olis koettanut poistaa maailman kurjuuden. Onko kukaan teistä kyennyt ohittamaan omia ongelmiaan ja olemaan paikalla, kun muut tarvitsevat?

Se, että sattuu ja on paha olla, ei aina tarkoita että on hajonnut. Se, että on kärsinyt ei tee ihmisestä kuollutta. Vauraus ei tee onnea, eivätkä ilkeät sanat tee oloa paremmaksi. Kuka tekee maailmasta paremman paikan, ellemme me?

Uni

Silmäni sulkeutuvat hiljalleen. Valahtavat kuin esirippu draamanäytöksen jälkeen. Minulla on lämmin ja olen väsynyt. Ei kiire mihinkään. En ole matkalla minnekkään.

Nukahdan.

Uni, tiedottomuus ja jonkilainen autuus rauhoittavat. Ei ole kuin tyhjyys ja väsynyt uni. Niin väsynyt, että se on kuin hienoin silkkimusliini. Läpikuultavana sivelee kasvojani. Valahdan tyynylleni.

Nukun.

Copyrights A.J.Mäntylä

Musta silkkinauha ranteessani

Onkohan kukaan koskaan sanonut, että ainoa suremisen arvoinen asia on ihmisen oma sydän? Ainoa, koska sydämellään ihminen suree kaikkia muita.
Onkohan kukaan koskaan sanonut, että itke ainoastaan oman sydämesi hautajaisissa ja sure sitä sydäntä suruajan loppuun?

Minä suren omaani. Suren hiljaa musta silkkinauha ranteessani. Suren ääneti hajonnutta sydäntäni.

Itkin sen hautajaisissa. Itkin haudan äärellä. Lauletut virret olivat kauniita.

Annan sydämeni muiston jäädä itseeni. Odotan samalla uuden rakentumista. Kyyneleet eivät turmele enää kasvojani. On hiljaista. Melkein hymyilyttää.

Musta silkkinauha ranteessani haalistuu ja lopulta otan sen pois. Silloin olen vahvempi, valmiimpi, enemmän enkeli kuin ennen maailman alkua.

( Juu, tästä ei tullut mitä piti, koska unohdin kahden virkkeen jälkeen mitä minun piti kirjoittaa :D)

Kahvilla.

Kahvikuppi höyryää kädessäni
Poika pöydän toisella puolella hymyilee hieman

Avaa suunsa ja sanoo sen olevan mukavaa, kun tulin mukaan
Hymyilen kainosti takaisin ja katselen kahvikuppiani hetken

Olen istunut hänen kanssaan kahvilassa iäisyyden
Jutellut luoja ties kuinka kauan

Hän nousee ylös ja pukee takkinsa
Halaa minua ja suuntaa bussille

Hymyilen vielä, käännyn ja lähden lumisateeseen


Aamulla herään ja tiedän... se oli vain unta. Taas.

Mistä tiedät?

Mistä tiedät, miltä huuleni maistuvat, ennen kuin suutelet minua?

Minä tiedän, että ne maistuvat mantelille ja vanilijalle, mutta kukaan muu ei.

Mistä tiedät, miltä hiukseni tuoksuvat, ennen kuin hautaat kasvosi hiuksiini?

Minä tiedän että ne tuoksuvat pesuaineelle ja hieman tyrnille.

Mistä tiedät, minkä väriset silmäni ovat, ennen kuin katsot minua silmiin?

Minä tiedän, että silmäni ovat sammaleenväriset, sekä sen, että niissä on ulkoreunalla vihreä raja.

Mistä tiedät, minkälainen ääneni on, ennen kuin pysähdyt kuuntelemaan minua?

Minä tiedän sen olevan hieman korkea, värisevä, eikä niin kaunis.

Mistä  tiedät, miltä kehoni tuntuu vasten omaasi, ennen kuin painat minut itseäsi vasten?

Minä tiedän, että tuntuisin pehmeähköltä, sileältä ja lämpöiseltä.

Mistä tiedät tuntevasi minut, ennen kuin tiedät minusta kaiken, minkä tiedän itsestäni?

And the Queen of heartless fell in love with King of hearts

Tyhjä oli Sydämettömyyden ääni, kun rikkinäisten sydämien Kunigatar lupautui Kadotuksen Kunikaalle morsiammeksi. Katkeruus oli pappi ja morsiusneitona Kyyneleet.
Mutta altarilta varastettiin, Sydämettömien Kunigatar, Sydänten Kuninkaan saleihin pelastettii, mustaan pukeutunut morsian. Katselivat toisiaan, Kunigatar ja Kuningas. Hetken olivat hiljaa kaikkien ihmisten sydämet.

"Onko sinulla tarpeeksi suurta sydäntä jakaa kanssani omasi?" Sydämetömien kunigatar kysyi. "Ei minun tarvitse omaani jakaa kanssasi, sillä katso, ei sinulta sydäntä puutu. Jos puuttuisi, kysyisitkö jakaisinko kanssasi omani. Ja jos et olisikaan kysynyt, olisin sen kanssasi jakanut siltikin."

Niin kaikkien Sydänten Kuningas suuteli ensimmäisen kerran Sydämettömien Kuningatarta. Ikuisuus unohti ja hukkasi hetkeksi itsensä, ihmisten sydämissä syttyivät valot ja Kuningas riisui Kuningattarensa Sydämettömyyden vaatteista, pesi tämän pilvitarhoissansa ruusuvedellä ja vaatetti rakkauden silkkiin.

Ja heistä tuli yhdessä Sydänten Kuningas ja Sydänten Kuningatar
Täydellisiä yhdessä, turhia erillään

Copyrights A.J.Mäntylä

King of hearts

Kuningas istuu yksin huoneessaan.

Hän katselee ulos ikkunasta, kädessään pitkä miekkansa.

Kuningas on yksin. Yksin niin kuin aina.

Nuori kuningas on, mutta murheen väsyttämät kasvot ja katkeruuden karaisema iho tekevät hänestä

vanhan kuninkaan.

Vanha sydän, vanha ulkomuoto.

Kuningas istuu hiljaa, hallitsee valtakuntaa ilman kuningatarta,

sydänten valtakuntaa ilman rakkautta.

Hän ei tiedä, että Prinsessa odottaa häntä edelleen.

Odottaa niin kuin aina.

Yksin, mykkänä ja hymyttömänä. Istuen tuolillaan tornin ikkunan edessä.

Yksi liike ja sydämen punainen väri valtaa kuninkaan näköpiirin.

Kuningas kuolee.

Samalla Prinsessa purskahtaa itkuun ja hänen sydämensä särkyy.

Voi sydänten onnettomuutta, voi kohtalon ivaa!

Voi sitä sattumaa, joka ei liittänyt yhteen Kuningasta ja Prinsessaa ennen kuin kuoleman jälkeen!

Punainen kuningas, herttakuningas,

sydänten kuningatar, herttakuningatar.

Yhdessä. Ikuisesti.

Herttakuningas ja herttakuningatar.

Copyrights A.J.Mäntylä

Where is the king of hearts?

King of hearts, but the sword away

King of hearts, your Prinsess still wates you and loves you

So but the sword away

Go and make the Prinsess, your Queen of hearts

The Queen of your heart

picture: The king of hearts by haruka85, deviantart
Text: copyrights owned by A.J.Mäntylä

There's a hole in my chest

Rinnassani on suuri aukko. Tai pieni aukko, jos haluaa toisen näkökannan. Sen suuruus riippuu omasta mielentilastani. Omasta jaksamisestani. Siinä aukossa minulla kerra oli kai sydän, joka oli ehjä. Mutta aikojen saatossa, se sydän säröili liikaa rakkauden petoksessa ja kivussa. Yksinäisyydestä se lohkesi kulmista. Se sydän, joka minulla oli piilossa lasikuvussa, okaruusujen metsän keskellä.

Ei se muuten olisi särkynyt. Ei muuten, ellei lapsellinen luontoni oli päästänyt niitä ihmisiä lähelle. Ihmisiä, jotka eivä kunnioittaneet hajoavaa lasisydäntäni. Valhe on sydämeni turma, valheelliset rakkaudet sen syöpä.

Lopulta ei sydämenikään kai enää kestänyt, vaan uudelleen pakeni käsistäni ja lukitsi itsensä linnun tavoin kultaiseen häkkiin. Hukkasi avaimen mieleeni ja antoi itsensä jälleen unohtua, että maailman katkeruus ei sitä enää turmelisi. Mutta eipä tullut sydän miettineeksi, että minuun jäi sen mentävä aukko. Sen aukon tilalle minun pitäisi keksiä jotain uutta. En kuitenkaan halua, koska tiedän, että se on anoreksiani, ahditukseni tai yksinäisyys, jotka varastavat sydämeni paikan. Sitten kun joku tulee elämääni, en enää osaa rakastaakkaan, kun joku muu on sydämeni paikalla.

Aukko sydämessäni ei kasva, vaan kutistuu, haalistuu arviksi rintakehääni. Lopulta kai, kun aukko on tarpeeksi pieni, lasisydän luikahtaa takaisin.... voin vain toivoa... voin vain luottaa... koska lopulta minulla ei ole muuta kuin sokea luottamus ja toivo.

101

101. kirjoitukseni. Nyt kaiketi lienee aika miettiä, että mitä on tapahtunut viimeisen sadan postauksen aikana ja mitä on muuttunut. Elän jälleen oman elämäni rajamailla. Edelleen eksyksissä peilissä. Tunteet ovat samat kuin vuosi sitten.
Olen nähnyt kolme poikaystävää. Kolme miestä olen rakastanut ja kolme miestä on minut jättänyt. Mietin jo, että miten en ole kyyninen vieläkään, mutta pelkään, että se vaihe varmaankin tulee tämän vuoden puolella. Usko ihmisiin horjuu, kun jää kuolemaan oman elämänsä rajalle.

Kuten minua pitkään lukeneet saattavat tietää, tämä ei varmaankaan ole varsinaisesti ole 101. postaukseni, vaan 110. lienee lähempänä. Syynä tähä on se, että poistin aikanaan kaikki ensimmäiseen poikaystävääni viittaavat postaukset ja pyyhin teksteistä viittaukset pois.

Luulen, että kun lopulta tulee mies, joka rakastaa minua, en voi enää rakastaa häntä, koska katkeruus ja särkyminen ovat vieneet kaiken taidon rakastaa ihmistä juuri "sillä" tavalla.

Maailmani on muuttunut parempaan suuntaan: en enää koe koulukiusausta, ja minusta tuntuu, että ainakin tällä erää kuulun tähän maailmaan, enkä kuolema jälkeiseen. Uusi kouluni on pirteä ja ihana paikka. Paljon ihania ihmisiä odottaa siellä taas loman jälkeen. Samoin kuin päättymätön raadanta koulutöiden parissa.

Tulinen ja kiireinen viimevuosi jätti syvät jäljet ja toivoisin, että tämä vuosi toisi mukanaan enemmän hyvää, enemmän aikaa parantua kaikesta. Toivottavasti seuraavan sadan postauksen aikana kohtaan paljon uusia, ihania ihmisiä, ehkä rakastun uudelleen, nauran enemmän, kuin itken.
Vietän yöni nukkuen, päivät eläen, unet unelmoiden.

Kiitän kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani vaikeina aikoina! Rakastan teitä ihan valtavasti! Ja antakaa anteeksi myös se, että olen niin kurja ja vaikea tapaus... Kiitän myös kaikkia ihania lukijoitani siitä, että ovat jaksaneet lukea valitustani ja paskan jauhantaani. Se merkitsee minulle todella paljon!

Kursi itsesi kasaan

Mistä kursia itseni kasaan? Niistä jumalaisen ihmisen paloista, jotka heitettiin kadotukseen toivon ruoaksi?
Niitä jäseniä ei enää näe kuin toivossa. Toivossa, joka on vienyt jo melkein koko ruumiini. Kaunis on sen sileä iho pimeydessä ja kauniit ovat sen vihertävät silmät jotka tuikkivat hiljaa.

Toista on olla minä, se jolta raajat on viety ja jonka ruumiista loput osat ovat kokonaan palaneet katkeruudessa mustiksi kuin nokikokkareet. Kyllä minä itsen jälleen kokoan. Kursin itseni kasaan toivon vatsassa. Täytyy vain hypätä kadotukseen, niin kaikki onnistuu.


"Kursi itsesi kasaan." Niin hän sanoi minulle, jälleen hajotti minut ja jätti minut kasaamaan ruumistani särkyneistä paloista.

Katkeruus ja kyyneleet viiltelevät jalkapohjiani ja maa illkkuu "Siinä sinä taas menet, naivi, luottavainen, hölmö. Itsellesi sinä olet tämän tuonut, joten Golgatalle tulee sinun lasinsiruja pitkin kulkeman. Nosta oma kivipaatesi yksinäisyydelle ja anna lasisydämesi särkyä lopulta kokonaan."

Miksi uskoinkaan noita sanoja? Miksi alistuin rakkauteni turmelemaksi? Ei hän ole muuttunut, olen hänelle edelleen peliä. Hän tulee, voittaa ja särkee sydämeni. Vaan ei enää. Ei kolmatta kertaa. Tässä shakissa minä hävisin, mutta ensi kerralla pelataan venäläistä rulettia.

Kohta vapina alkaa. Se on merkki kun ei enää kestä. Naamioni on jo paikoillaan. Otan sen vielä yöksi pois. Itken vaikka aamun alkutunneille, mutta ne ovat viimeiset kyyneleet hänelle. Sitten, verhoan kasvoni valheeseen.

Ehkä joskus luokseni tulee mies, joka suutelee ja ottaa lasisydämeni käsiinsä. Ilman väkivaltaa rikkoo suojamuurit ja raivaa ruusumetsän. Varovasti koskettaa, pientä lasisydäntä.

Copyrights A.J.Mäntylä

I followed the once lost White Rabbit

On the other day, I came across with a white rabbit

Pure white was its colour and soft it was as well

It looked at me, for we had met long time ago

I thought, I'd never see it again

But there it was, right in front of me

It looked at me to the eyes, as it would like to ask "Where the hell have you been?"

And then it started moving and I followed, followed the once lost white rabbit

And off it went, to the rabbit hole, and I crawled affter it

So I fell down and down and down,

all the way to Wonderland

Copyrights A.J.Mäntylä

Knot: copyrights of Alice, White Rabbit and Wonderland are owned by Lewis Carol

Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaikessa se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii

Tapahtumilla jo ensimmäisenä päivänä kruunattu vuosi on tosiaankin lähtenyt melkein jo käsistä. Poikakaverini kertoi eilen, ettei koskaan ollutkaan rakastanut minu, samalla kun ystäväni on TAYS:issa yliannostuksen vuoksi. Lisäksi entinen poikaystäväni otti yhteyttä ja kysyi voisimmeko ainakin olla ystäviä.
Eilen illalla olin sekaisin, enemmän kuin pitkään aikaan. Olin juuri eronnut ja keskustelin miehen kanssa, jonka oli hylännyt entisen poikaystäväni takia.

Hän kysyi, mitä oikeasti tapahtui ja puhuin suuni puhtaaksi hänelle. Sitten me puhuimme, puhuimme melkein kolme tuntia yhteensä. Jaoimme elämämme jälleen keskenämme ja tajusimme, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä. Hän kertoi edelleen rakastavansa minua ja minun oli pakko myöntää, että minullakin oli tunteita häntä kohtaan. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että meistä voisi tulla vielä jotain. Lupasimme toisillemme, että ystävänpäivänä päätetään kaikki lopullisesti.

Itken jo kolmatta kertaa, itke jonkinlaista tyhmyyttäni ja pientä iloani. Totuus kun on, että rakastin kerran kahta miestä samaan aikaan ja valitsin heistä kahdesta väärin. Valitsin miehen, jolla ei ollut tunteita minua kohtaan ja hylkäsin miehen, joka rakasti minua niin, että oli valmis antamaan minulle tyhmyyteni anteeksi. Itken koko ajan, tai ainakin minusta tuntuu siltä, se on kaikkien niiden muistojen vika, jotka soivat päässäni miljoonien tiukujen tavoin. Ne eivät ole kuin tikarit, vaan kuin perhoset, jotka lepattavat selkäni takana.

Tajusin, että vaikka kuinka haluaisin, en voi lakata rakastamatta HÄNTÄ. Vaikka me emme toimineet ensimmäisellä kerralla, meille on annettu toinen tilaisuus ja en aio möhliä sitä enää. Ilman häntä suudelmat maistuvat tuhkalle, seksi on katkeraa, jokainen hymy ja kosketus on tylsä. Haluan hänen kätensä ympärilleni jälleen, hänen huulensa omilleni. Voiko hän antaa anteeksi, ja vielä enemmän, voinko antaa anteeksi itselleni?

Minun ei koskaan enää tarvitse epäillä hänen rakkauttaan, eikä omaani. Kaiken me olemme kestäneet, kaikessa uskoneet, kaikessa toivoneet, kaiken kärsineet...