Cinderella

Vaikka kuinka haluaisi, ei aikakaan pysähdy oikeasti, ei unohda ketään. Ei nyt eikä koskaan. Kuin Tuhkimollekkin, kaikille muillekin soivat joskus kellot, jotka lyövät kohtalon tunteja.

Jokainen tanssi päätyy aikanaan, mutta se on meidän asiamme, päättyykö se suudelmiin ja halauksiin. On meidän päätettävissämme, alkaako uusi tanssi heti edellisen jälkeen.

Suudelmista ainuttakaan ei suoda ilman surullisen suolan makua, koska vaikka suudelma olisi oikean rakkauden suudelma, sisältää se aina toiveen uudesta suudelmasta ja katkeruuden, huulien pian taas erotessa. Vaikka Prinssi kuinka suutelisi Tuhkimoa, pakenee hänkin aina keskiyöhön.

Tuhkimo särkee Prinssin sydämen jokaisena yönä kun tanssii hänen kanssaan. Jokaisen keskiyön lyönneillä hän jälleen pakenee Prinssiä kuin pahaa unta tai muistoa, siltikin kaivaten häntä takaisin. Aivan kuin me pakenemme mennyttä, mutta kaipaamme mennyttä niin, että emme muutakaan tulevaa.

Lasisella tikarilla kaiverretaan kohtalo kummanki sydämeen. Lasisella tikarilla kaiverretaan kohtalo kaikkien sieluihin.

Juoksemme portaita alas kolme askelmaa kerralla, pysähtymättä, katsomatta taaksemme, kuin Tuhkimo riennämme pois. Mutta meillä ei ole vaunuja, vaan juoksemme lasiset kengät hajalle ja viillämme jalkamme pakenemalla välttämätöntä.

Ja meidän prinssimme eivät viekkään meitä pois vaunuillaan, vaan kantavat pois vahvoilla käsivarsillaan, koska jalkamme eivät enää kanna.