Loma, joka haaskattiin

Niin siis meillä täällä Nokialla on parhaillaan meneillään hiihtoloma, mutta sekin toki on kääntynyt jo loppupuolelleen. Mitä siis olen tehnyt? Opiskellut taidehistoriaa, tehnyt taidetta, siivonnut, pessyt pyykkiä, tehnyt äidinkielen päättötyötäni ja kalevalatyötäni. Olen myös ollut hiihtämässä, lenkillä ja kirjastossa. Olen kirjoittanut ruokaohjeita.
Olen siis onnistunut tekemään kaikkea sellaista, millä ei oikeastaan ole mitään tekemistä loman kanssa. Olen autuaasti onnistunut pilaamaan ensimmäisen vapaan viikon sitten koulun alettua joululoman jälkeen. Kahdella seuraavalla viikolla on koeruuhka ja mikä parasta, olen menossa juurikin kahdenviikon päästä Lontooseen kolmeksipäiväksi, ja kun palaan, minua odottaa ruotsinkoe. Kuinka ihanaa. Sitten vielä missaan äidinkielen ja bilologia kokeet, niin stressisoppa on valmis räjähtämään. Mahtavaa.
Nytkin minun pitäisi lukea Sofi Oksasen Stalinin lehmiä, jota en ole lukenut kuin puoleen väliin. En ole aloittanut minkään näköistä teoskohtaista kommentaatiota tai tutkielmaa. Tähän on siis parasta lopettaa, sillä minulla on raskas lauantai edesä.

Huone

Eilen minulla alkoi installaation eli tilataiteen kurssi. Taroituksena kurssilla on opetella installaatiota teoriassa ja toteuttaa sitten oma installaatio johonkin Lauttalan koulun kohteeseen. Minulla oli hauskaa ja se oli todella kiinnostavaa.
Mutta siitä en kuitenkaan aikonut tässä kertoa. Aioin kerto nimenomaan yhdestä vanhasta hotellihuoneesta jonka valitsimme tätinin kanssa installaation kohteeksi. Jo sillä hetkellä, kun astuin huoneeseen vatsaani alkoi vääntää. Huone oli ahdistava, häiriintynyt ja pelottava. Se ei ollut pelkoa mitä tunsin vaan nimenomaan ahdistusta. Samanlaista, kuin mitä kaasunaamarit saavat minut tuntemaan, mutta niiden kanssa minut valtaa myös pelko.
Lopun iltaa huone kummiteli mielessäni hajonneinen tapetteineen, vetoisine valkoisine ikkunoineen, sänkyineen ja verhoineen.
Mieleni loihti esille kohtauksen missä toisen huoneen valokeila osuu huoneeseen, ovi rävähtää kiinni ja kun se avataan joku roikkuu hirttäytyneenä huoneessa.

Ihan kammottaa vieläkin.

Yksi pala ja sata vaihtoehtoa, mihin sen laittaa

En taaskaan tiedä mistä kirjoittaa. Niin se vain on. En haluaisi vain kerroskella omasta elämästäni, sillä siinä ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää... En tiedä pitäsikö minun hehkuttaa alaknutta lomaa ja sitä kuinka ihanaa on, kun pitkästä aikaa saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. En tosiaankan tiedä. Niinpä tästä postauksesta voi tulla mitä tahansa.

Mitäkö sitten olen tehnyt tänään (jos vaikka haluasitte tietää)? En oikein ole tehnyt mitään. Aloitin tosin äidinkielen päättötyöni ja kaikkea tämmöistä. Pääasiassa roikuin netissä ja tein vähän sitä ja tätä. Siivosin hieman konettani ja laitoin levyneheytyksen.
Mitä sitten ajattelin? En oikein mitään. En mitään erityistä. Toivoin vain, että voisin muuttaa elämäni animesarjaksi, ei oikein mitään muuta.

En nukunut hyvin viimekään yönä. Heräsin jo kuuden aikoihin aamulla. Tämä on jotain, mitä en ymmärrä. Unihäiriöitäni on jatkunut kohta viikon, eikä loppua näy. En keksi mitään varsinaista syytä niihin. En ole ollut stressaantunut, enkä liiemmin masuntunutkaan viime aikoina. No, täytyy vain katso eteenpäin ja toivo että ne loppuvat.

Siinä sitten kaikki.... toivottavasti saan huomenna kirjoitettua jotain järkevämpää.

Comienzo del final- Lopun alku

Vaikea kirjoittaa, kun tuntee itsensä ihan tyhjäksi, mutta yritänpähän nyt saada tähän jotain tolkkua... En ole nukkunut kovin hyvin viimeaikoina. Heräilen kolmen aikoihin aamuyöstä ja aamulla olen ihan kuitti. Hormoonit hyrräävät ja elämä on yhtä vitun vuoristorataa. Milloin nauraa mahakipeänä ja milloin on valmis meneen katolle ja tekeen itsarin.
Mietimme tänään mesessä ystäväni kanssa miten voisimme kaiken maailman kostomme suorittaa. Olemme kärsineet kiusaamisesta lähes koko koulu aikamme. Niinpä mielessämme risteilivät erinäiset kuvat koulusurmista ja muista, sillä heidän tunteensa on helppo ymmärtää. He eivät välttämättä tehneet sitä samasta syystä kuin me teksimme sen, mutta me olemme kuitenkin samanlaisia kuin he.
Kiusattuja, piinattuja, hyljeksittyjä ja vihattuja. Ja jos joku nyt kehtaa sanoa että se on itseaiheutettua ja että meidän vain pitäisi mennä juttelemaan kaikillen, niin he voivat haistaa pitkät. Me emme ole tehneet kenellekkään mitään. Meitä vain kiusataan ja piinataan, koska satumme olemaan erilaisia.
Olen kärsinyt kauan koulukiusaamisesta. Aluksi jaksoin valittaa siitä, mutta huomattuani, ettei sillä ollut mittään vaikutusta, lopetin lopulta. Voin vain arvailla, millainen olisin jos olisin saanut elää rauhassa. Olisinko ehkä kokonaisempi, vähemmän tuskastunut ja sekaisin? Luoja ties, vaikka olisinkin, mutta olisiko se elämä ollut sitten parempi?
En olisi samanlainen kuin nyt, joka olisi ehkä jollain tavalla myös parempi. Mutta olisin takuulla naivimpi, tyhmempi ja läpinäkyvämpi. Olisin saattanut saada enemmän ystäviä, mutta sitten en välttämättä olisi tavannut kaikki nykyisiä ystäviäni, joihin olen todella kiintynyt.
Loppujen lopuksi, on osin myös hyvä, että minua on hajotettu, mutta se ei tarkoita sitä, että antaisin vain kaikille anteeksi. Älkää luulkokkaan.

Mutta lopulta minä olen vain minä. Juuri tällaisena ja juuri tällätavoin täydellisenä.

Hellävaroen avaa
Silmäsi jumalaiset
Katso
Yö on kaunis

Ikuinen päivä
Elämä ja kuolema
Laulavat pimeässä
Syvä ja hullu maailma

Taivaallinen maailma
Missä kukaan ei ole mitään
Mitä he eivät oikeasti ole

Veren himon loiste
Ikuinen valtamme
Yö on maailmamme

Tule mukaamme
Naamiaisiimme
Missä jokaisen naamion takana
On kasvot

Missä totuus on vale
Todellisuuden taiteilijat
Petoksen kansa

Täällä opit
Rakkaus on himoa ja tuskaa
Jotka herättävät sinut eloon
Ja muuttavat maailmasi
Maalaukseksi tummaksi ja epätodelliseksi

Yön kukat
Halkoen pimeyttä
Epäselvä hämärä
Jossa elämä synty

Elämä on kuoleman ehto

Aloin jälleen tänään ajattelemaan kuolemaan, kiitos erään tietyn blogin, jota seuraan säännöillisesti. Kirjoittaja kertoi, ettei pitänyt elämää minkään arvoisena, koska ihmiset elävät elämänsä odottaen kuolemaa. Kaikkien muiden lailla he valuvat läpi elämän jatkuvana samanlaisena virtana.
Kuitenkin on yksi asia: elämä on kuoleman ehto. Jos ei elä, ei voi kuolla, niin se vain on. Niinpä kaikki ne, jotka haluavat kuolla, pitäisikin elää elämäänsä täysillä eteenpäin siihen hetkeen asti kunnes kuolevat. Joka ei elä elämäänsä sitä kunnioittaen ja sen hyvin käyttäen, ei mielestäni ole kuoleman arvoinen. Kuolema on myös asia, joka tekee ihmisestä ihmisen, juurikin tieto siitä, että jonain päivänä elämä loppuu, saa ihmisen elämään elämää, jossa ei kadu mitään.
Useimilla tämä ei toki onnistu, ja ihminen joka ei kadu elämässään mitään, on muiden mielestä outo tai jollain psyykkisellä tavalla sairas.
Jotta ihminen muistettaisiin poismenonsa jälkeen, täytyy tämän elää elämä, joka on muiden muistamisen arvoinen. Kuinka moni muistaakaan naapurin vanhan mummon viitisen vuotta takaperin. Nainen ei pitänyt kovaa meteliä itsestään, eikä ollut muutenkaan kovin seurallinen. Muistaisitteko te hänet? Entä muistaisitteko vanhan rouvan, joka kävi teillä aina synttäreilläsi ja toi lahjoja, joka otti sinut sisälle asuntoonsa, kun olit unohtanut avaimesi tai jotain muuta? Muistaisitteko te hänet? Ihmiset muistavat parhaiten ihmisen, joka on pitänyt melua itsestään ja ollut mukava ja seurallinen. Myös ihmiset jotka ovat saavuttaneet jotain suurta, muistetaan ja heitä muistellaan vielä paljon pitemmällekkin, kuin jotakin tavallista tallajaa.
Niinpä ohjeeni onkin: asettakaa tavoitteenne mahdollisimman korkealle, menkää ulos ja tehkää ystäviä ja olkaa erilaisia ja urheita. Saavuttakaa jotain suurta ja tulkaa legendoiksi.

Säännöt tähän palkinnonjakoon menee seuraavasti:Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa. Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Ja palkinnon minulta saavat seuraavat blogit:

Happines is my ambitiot

Tanssi kohti kuolemaa

Elämä ei kanna

Peilin henkäys

Shotalicious

Dream, that became nightmare

Luulin tänä aamuna, tuskaisasta yöstäni huolimatta, että tänään olisi hyvä päivä. Alkuun se olikin. Melkein koko päivän. Ei valittamisen sanaa. Kaikki meni ihan hyvin. Nyt kun ilta alkaa hämärtyä olen alkanut ajatella, että hyvä päiväni on jälleen muuttumassa pahaksi.

Olen elämäni aikana rikkonut melkein jokaista seitsemästä kuoleman synnistä.
Olen:
- Vihannut.. monia
- Himonnut... jotain, mitä en ehkä voi saada
- Ylensyönyt... suruuni
- Ylpeillyt... teoillani
- Ollut kateellinen... ihmisille jostain, mitä en voi saada

Mutta en kuitenkaan ole:
- Ollut ahne... sillä olen saanut paljon, niin paljon, etten tarvitse muuta
- Ollut laiska... sillä se ei ole sitä, mitä olen

Tulos: olen rikkonut viittä ja välttänyt kahta. Huono suhde. Pakko myöntää.
Olen huono ihminen tiedän sen. Vaikka kuinka yritän, en onnistu olemaan tarpeeksi hyvä, ja mitä enemmän pääsen lähemmäs sitä tavoitetta, sitä enemmän minua painavat alas muut ihmiset.

Minun ei tarvitse viillellä, ainakaan tänään. Tänään biologian tunnilla testattiin veriryhmät. Nautin itseni testaamisesta ja muiden testaamisesta. Minun ei tarvitse tänään tehdä siis mitään
olen "kylläinen". Niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Mitä sitten opin tänään? Tunnistin itsestäni piirteen, jota minun kai pitäisi pyytää anteeksi muilta. Valehtelen paljon. Sanon toista ja ajattelen toista. Jos joku on nähnyt täydelliset naiset, niin minua voisi verrata Bree van de kampiin. Hänen laillansa naamaani koristaa naamio, joka pitää oikeat tunteeni poissa muiden näkyviltä.
En ole pitkään itkenyt muiden nähden. En ole näyttänyt masennustani, vaikka se pahimpina päivinä näkyy ilmankin sitä. Mutta yksi asia erottaa minua ja Breetä: hänen naamionsa ei tuhoa sisältä päin vaan ulkoa päin.
Ehkä se on sitä, mitä sanotaan uniikkiudeksi.

Perhosia ja muutama ylimääräinen viilto

Kävelin taas tänä aamuna kouluun. Pakkanen oli pureva ja kaikkialla oli valkoista valkoista. Pakkanen on kuivannut silmäni ja nykyään aina mennessäni ulos mieleni tekee itkeä vain sen vuoksi, että kyyneleet tulevat helpommin.

Vuosien varrella minusta on tullut taitava valehtelija. Se alkoi silloin kun ensimmäisen kerran masennuin. En kertonut kenellekkään, eikä kotonakaan aavistettu mitään. Olin vain ja yritin selvitä. Se meni vähitellen ohi, mutta niin kuin moni muukin asia luonnossa, sekin tekee aaltoliikettä. Se on kuin talous, kuin ilmasto, terveys, sade, paiste, vuodenajat, kuin melkein mikä tahansa. Välillä on todella hyvä ja välillä todella huonoa.
Se on vain yksi elämän perusasia, johon pitää tottua. Sen sijaan, että vain valittaa, kuinka epäoikeudenmukainen ja paska maailma on, kannattaa miettiä, mitä siinä on sellaista, johon itse voi vaikuttaa niin, että maailma olisi monelle muulle parempi.
Tiedän, että se on vaikeaa, mutta yrittäkää edes. Jos kaikki yrittäisivät edes tehdä niin, maailma olisi paljon mukavampi paikka elää.

Kaverini sanat palauttivat tänään mieleeni, miten paljon vihaankaan sanoja, joilla ihmiset eroavat toistaan. Kaikista eniten vihaan sanoja "On parempi, jos..." Pelkästään sanat itsessään saavat minut hyvin vihaiseksi. Niinpä jos eroatte jonkun kanssa, älkää käyttäkö niitä sanoja kiitos. Niille on niin paljon parempaakin käyttöä.

Olisin halunnut viillellä taas eilen. Pakko kai se on myöntää. On vain niin tyhjä olo, että halusin saada edes jotain... jotain tunnettavaa. Annan muille ihmisille kaiken iloni, hyväntuulisuuteni ja lohdutukseni ja lopulta minulle ei jää mitään. Ei se ehkä haittaa minua, olen liian masokistinen luonteeltani, niinpä kaiken tämä kirjoittaminenkin on tekopyhää minulta.
Anteeksi siitä.

One, two, three, blow your heads off bitches and smile to me

Tänään oli raskas päivä niin koulussa kuin kotonakin. Koulupäivä oli pitkä ja tylsä, ja suurimmaksi osaksi meille vain ilmoiteltiin taas uusia ja uusia kokeita. Kotona taas en pysty keskittymään edes syömiseen, kun häiritsevä päänsärky jäytää kalloani sisältä päin.

Haluaisin vain painaa lipasimmen ohimolleni ja tutkiskella aivojani seinältä lähemmin. Toki pelkästään tämä ajatteleminen huvittaa minua omituisen magaaperilla tavalla, vaikka olen aivan vakavissani aikeeni suhteen.

Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin haluan vain leikata kaikkille ihmisille suuremman hymyn ja ommella sen sitten kiinni. Voin vain kuvitella kaikkien wanabee pissiten ilmeen, kun terävä veitsi halkaisee heidän kielensä ja viiltää heidän kasvoihinsa hymyn, joka jää siihen ikuisiksi ajoiksi. Ja äskeisellä kommentilla en tarkoita kaikkia pissiksiä, sillä on olemassa muutama ihan siedetäväkin. Pikemminkin haluan tehdä sen muutamalle tietylle henkilölle.

Ainakin he hymyilisivät ikuisesti.

Olen viime aikoinna kuunnellut paljolti ooppera, en voi sille mitään. Pidän vain niistä niin paljon. Toki ne eivät masennuksessa ole parasta kuunneltavaa musiikkia, mutta laittaessaan Verdin La Traviatana soimaan, niin siitä löytää outoa lohtua. Ooperoissa kaikki on täydellistä: jokainen ääni, jokainen soitin, jokainen säe on täsmälleen oikean aikainen ja hyvä ja matalalta laulettu oopera on nautinto itsessään.

Toki joillekkuille ooppera ei sovi, eivätkä he voi sietää niitä, mutta henkilökohtaisesti pidän useimmista, tosin kieltäydyn ankarasti kuuntelemasta teoksia, jotka sisältävät korkealta laulavia naisvokalisteja, koska se vain on niin tuskaisan kuuloista.

Deathday

Olin yllättynyt tänää, kun olin oikeasti saanut jotain tehdyksi. Olin ajatellut, etten laiskuuttani saisi mitään merkittävää tehtyä, mutta toisin kävi. Tein englannin suulliseni tänään, vaikka kyseinen juttu on minulla vasta kahden viikon päästä.
Nyt olen ihan väsynyt, niskaani särkee, enkä jaksa edes ajatella.

En ole nukkunut levollisesti viime aikoina. Unet, joita en enää aamulla muista vainoavat minua päivät ja piinavat minua yöt. Nukun ihan sikeästi, mutta tyhjyys jäytää minua aamuisin. En tiedä mitä olen nähnyt, mutta en haluaisi nähdä mitään uudestaan.

Yötä seuraa päivä ja päivää yö, mutta minulle jokainen hetki on kuin henikökohtainen painajainen.