Hey, My name is Little Withe Rabbit, Have YOU seen Alice?

Välillä tunnen itseni pieneksi valkoiseksi kaniksi: tuntuu kuin minulla olisi kiiree aina johonkin, vaikka oikeasti ei ole. Niinpä en voisi olla Valkoinen kani, joka johdatti Liisan Ihmemaahan. Olen siis Liisa, mutta kuka sitten on Valkoinen kani? Kuka johdattaa minut kanin koloon ja antaa pudota ihmemaahan?

Pitäkää peukkuja pystyssä

Valmistaudun menemään nukkumaan ja minua jännittää oikein toden teolla. Toivoisin ihanaa, tiedotonta unta ilman mitään muistoja, ilman ajatuksia tai tunteita. Ilman mitään. Olen vaihtanut lakanat, kaapannut pehmolelut sänkyyni, pöyhinyt tyynyni ja vetänyt pehmeimän yöpaitani päälleni. Toivokaa parasta, vuokseni.

Okei...

Nyt alkaa homma mennä tosi oudoksi.... Suomalainen erotiikka valokuvaaja Helsingistä kysyi minua tänään mallikseen. Hämmennyin totaallisesti ja hetken jo luulin, että valokuvaaja pilaili kustannuksellani ja halusi vaan saada minut alleen, mutta siinä oli totaallise väärässä. Asiallinen ja mukavan tuntuinen mies puhui kanssa puhelimessa kun hän soitti. Positiivinen yllätys. Hän kyseli kaikenlaista ja vastasin parhaimman kykyni mukaan. Oli ihan mukava jutella hänen kanssaan, vaikkakin hivenen jännitti ja odotin jotain pedofiilisetää :D

Uupunut, todella uupunut

Nukuin viime yönä noin viisi tuntia. Ei enempää. Itkin alkuillan, koska ahdisti niin vitusti, sitten alkoi tulla kuumia aaltoja ja kylkeä kivisti leikkaushaavoista niin ainoastaan pyörin sängyssä. Aamullakin tuskanhiki helmeili edelleen ihollani ja tunnen itseni väsyneeksi. Todella väsyneeksi. Mutta pääasia on, että on vähän parempi olla kuin eilen.

Let me...

Let me just be me, be uncertain of things, be weak

Let me cry, let me be, if you can't help me

Leave me if you can't stand,

you're only makin me sure, that I'll always be alone

Copyrights (accept the picture) A.J.Mäntylä

Uni joka jatkui aamunkin jälkeen

Kuljen lumen peittämiä katuja bussipysäkiltä kotiin. On kylmä, vaikka lumi on suojan puolella. Sydäntäni raastava pelko saa melkein kyyneleet silmiini. Ahdistaa. SE on täällä taas. Niin kuin aina välillä muutenkin, SE on taas luonani. Kulkemassa takanani katulamppujen valaisemia katuja. Olen jälleen yksin. Yksin kylmässä ulkoilmassa.
SE jolla ei ole nimeä, painajainen joka on jäänyt eloon aamun auringon valossakin. Kuolettava yksinäisyys, joka repii minut pelkojeni pimeälle puolelle. Pelkään, että taas kaikki tulee, olen pelänyt monesti, tai ainakin siltä tuntuu. Pelännyt monesti ja siivuuttanut sitten törmäyskurssin, nousten takaisin jaloilleni. Voitoistani huolimatta SE seuraa, vaatii uutta ottelua kokeilemaan lujuuttani, testaamaan minua ja näyttämään sen, kuinka yksin olenkaan.
Ahdistavat, pelottavat unet koputtelevat jo selkääni, vaativat uutta ottelua elämän venäläisessä ruletissa, kunnes ase laukeaa oikeasti ja teen kuolemaa lattialla. Yksin, unissani, painajaisissani, kuolemassa, yksin.

Wake me up

Picture: deviantart, wake me up by sexual slave

Is there someone how's going to wake me up

When the night is cold, when I'm in pain

Is there someone how will pull me on the bed

And show me, how much I mean to him,

how I'm simply perfect to him

Wake me up when the sun shines on the window,

Touch me gently and miss me already

En tiedä, mutta onko se tyhmää kun otan sen, että poikaystäväni ei koske minuun, liian henkilökohtaisesti? Kuin olisin niin ruma ja kuvottava että hän ei vain halua koskea minuun, kuin hän ei haluaisin viettää yötä kanssani, kuin jokainen kosketus, jolla hän leikkii ihollani, olisi tuskainen. En kai kuvittele tyhmiä? Mutta se vain sattuu, kuin en vain kelpaisi, kuin en olisi tarpeeksi komea tai hyvä seksissä. Erehdyin miettimään leikilläni muutama viikko sitten ystävälleni ääneen, että kuinkahan hyvä olen seksissä. Hän kysyi halusinko kysyä poikakaveriltani. Sanoin ette halua enkä uskalla. Hän meni ja kysyi.

Poikaystäväni sanoi minun olevan hyvä ikäisekseni, mutta myönsi saaneensa parempaa. Loukkaannuin, että hän alentui vastaamaan, ja ihmettelen miksi ystäväni kertoi minulle. Minun täytyy kyllä myöntää että olen itse saanut myöskin parempaa.

To turn your tears to roses

Despite the lies you're making
Your love is mine for the taking
My love is just waiting
To turn your tears to roses

No, you'll never be alone
When darkness comesI'll light the night with stars
No, you'll never be alone
When darkness comes you know I'm never far
Hear the whispers in the dark

You feel so lonely and ragged
You lay there broken and naked
My love is just waiting
To clothe you in crimson roses

Skillet- Whispers in the dark sovellettu alkuperäisistä sanoituksista

Myönnän, että Skilletin kappaleet eivät ehkä ole kovin hyvää ja mieltä nostavaa kuunneltavaa, kun masentaa, mutta joka tapauksessa Whispers in the dark on kaunis ja koskettava kappale. Se kertoo jostain sellaisesta mitä jokainen ihminen taitaa haluta. Ainoa ongelma vain on, että tuollaisia ihmisiä ei ole. En usko että tuollaista ihmistä olisi. Ei minulle ainakaan. Ei miestä joka muuttaisi kyyneleet ruusuiksi. Mutta jostain kai tulee karsia. Ei tuollaista voi vaatia, vaikka itse osaisikin muuttaa kyyneleet ruusuiksi.

Tärinää, joka tuntuu kaikkialla kehossani

Pitkästä aikaa tuntuu todelta pahalta. On kamala olla ja elää. Vatsaani sattuu ja ihooni koskee. Tuntuu kuin ilma loppuisi. Tiedän mikä on tulossa, mutta edes sen sanan ajatteleminen ahdistaa: Paniikkihäiriö on iskemässä. Se vaanii kuin kulman takana; tylppänä ja katerana se odottaa minua.

Haluaisin vain oksentaa. Mennä vessaan ja oksentaa.

Koruton Yö

Vihreät silmäni
Koruton ilme
Peilin pinnalla väreilevät kyyneltahrat

Kasvoihini sattuu
Ihooni sattuu
Siltikin olen ruma ja onneton

Vaikka pakenisin pimeään
Heijastukseni edessäni ei katoa
Suljetutkaan silmäni eivät tuo lohtua
Kasvoni, kuin painajaiset, valvottavat untani

Copyrights A.J.Mäntylä
Kirjoitin tämän runon viime viikolla, kun tunsin itseni rumemmaksi, kuin pitkään aikaan. Kuorin ihoani hohkakivellä puolituntia ja kasvoihini sekä ruumiiseeni sattui. Paljon. Siltikään oloni ei helpottunut vaan kärsin vielä muutaman päivän kunnes kaikki meni ohi taas.

Syntejä sanottakoon ääneen

On niin hassua, kuinka kylmä ihmisellä voi olla ja kuinka hassua onkaan se, että yksinäisyyttä voi pelätä. Nyt se on helppo sanoa pettävin, valkoisin sanoin ja nauraa päälle, kun sanoo niin. Siltikin sitä seuraisi itsetuntemuksen tuoma hiljaisuus, joka kestäisi aina vaan, kun ihmiset pystähtyisivät miettimään sitä, että hekin pelkäävät yksinäisyyttä.

Muistelin taas monia aikoja tässä taannoin. Mietin pitkään erästä asiaa. Miksi ihmiset sanovat heillä oolevan syömishäiriö heti kun ruoka ei oikein maita tai jos he pitävät itseään syystä tai toisesta rumempina kuin muita ihmisiä? Henkilökohtaisesti en kykene tätä ymmärtämään. Tuoko se ihmisille jotenkin tärkeämmän olon?

Itse vihaan sitä, kun minua kutsutaan anorketikoksi. Vihaan sitä ylettömiä määriä. Ihmiset, jotka sanovat niin, tulisi opetella ensin tietämään, mitä anorektikkona oleminen oikesti on. Päättymätöntä syyllisyyttä, piilottelua, taistelua ruoan syömiseksi ja siitä syömisestä selviämiseksi.
Itselleni sattuu edelleen myöntää että minulla on ongelma. En halua kuulla syntejäni sanottavan ääneen, tunnen niistä syyllisyyttä jo tarpeeksi. Siltikin ihmiset kutsuvat minua anorektikoksi, tietämättä kuinka paljon se oikeasti sattuu. Minä en voi itselleni mitään!

Juuri nyt, Juuri nyt

Mietin miksi pidän tätä blogia, miksi uskottelen edelleen itselleni että ihmisiä kiinnostaa elämäni, asiani, kipuni tai sanani. Tarkastelin tänään blogini sisältöä, keskimäärin 10 viestiä kohden olin saanut yhden kommentin, joten aloinkin pohtia miksi edes vaivaudun kirjoittamaan tänne mitään, en kuitenkaan saa siitä takaisin mitään ja se turhauttaa. Minulla on seitsemän mahtavaa lukiaa, mutta luulen, että he voisivat elää vallan mainiosti ilman blogiani.

Niinpä kirjoitankin viimeisiä postauksiani täällä, lähes vuoden kestänyt blogitaipaleeni on tulossa päätökseen, enkä usko, että kukaan muistaa tätä blogia viikko sen päättymisen jälkeen.

Joka tapauksessa takaisin asiaan: kirjoitampahan nyt sen asian tänne, minkä vuoksi alunperin nyt illalla/yöllä tänne kirjauduinkin vielä.

Kello lähenee kymmentä. Olen odottanut poikaystävääni jo kolme tuntia. Sitä että hän soittaisi ja kertoisi että on nyt matkalla meille noutamaan minut yöksi. Olen odottanut turhaa. Aivan turhaa. En suostu soittamaan hänelle, koska hän lupasi soittaa minulle, olkoon sitten unohtanut minut tai ei. Toivon ainoastaan, että hänelle ei ole käynyt mitään. Olen hieman huolissani.

Joka tapauksessa, tunnen sen saman tunteen, johon olen jo niin tottunut. Pettymyksen murentavan kivun rintalastallani. Miksi edes toivoin mitään. Hyvin harvoja toivomuksiani ja odottamistani on millään tavalla palkittu. Olen nähnyt saman rikottujen lupauksien kaavan toistuvan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta uskaltaudun kuitenkin uskomaan lupauksien pitämiseen ja huomaan pettymyksen satuttavan minua vielä enemmän. Joka kerta se silpoo minua enemmän.
Minut on petettu monella eri tavalla, kymmenellä eri kielellä, sadoin eri sanoin, kymmenin eri asiayhteyksin. Kohta en kestä enää vaan käteni alkavat vapista kuin minulla olisi kylmä ja pakenen jälleen vessan lattialle itkemään.

Juuri nyt, ihan pian.

Niin kuin aina ennenkin. Pakenen, itken ja lopulta en sano sanaakaan kärsimästäni pahasta. Istun hiljaa ja lurittelen valkoisen valheen että kaikki on kunnossa. Uskokoon sen ken tahtoo.

Katulamput

Tartu minua kädestäni,
Tanssita keltaisten katulamppujen valokeilassa kun sataa lunta
Anna ihmisten katsella,
Kieputa minua suihkulähdettä ympäri

Yksi
Kaksi
Yksi
Kaksi

Kaappaa minut kainaloosi kun silmäni sulkeutuvat ja kasvoni painautuvat bussin ikkunaa vasten.
Suljethan minut syliisi, kun on jo hämärää ja pakkanen jäädyttää pihatien.

Copyrights A.J.Mäntylä

Kylmä naamio

Minun on kylmä, todella kylmä. Kylmyyteni ei ole naurun asia, ei pienin lohdullisin sanoin ohitettavissa. Se on todellista, läpitunkevaa ja tappavaa. Kuin elämä karkaisi sormistani ulkoilmaan.
Värisen ja tekee mieli itkeä. Käperryn sisääni ja pohdin puoliani. En osaa selittää mistä oloni johtuu, ehkä monestakin asiasta, kuka ties.

Toiveeni olisi ainoastaan maata lattialla huovan alla ja itkeä villamatto kosteaksi kasvojeni alta. Olisi ihanaa jos olisi lämmin ja ilma tuoksuisi pullalle ja ruusuille. Jos joku olisi siinä se lämmittäisi. Nauru kaikuu ympärilläni, hyvä että joillakin on edes hyvä olla, en siis pilaa heidän iloaan omilla ongelmillani, vaan istun hiljaa ja koetan olla luonnollinen. Valehtelen siis. Anteeksi.

Painajaiset lienevät seurani hämärässä, puolisoinani sängyssäni. Yöllä ehkä herään itkemään ja oloni helpottaa, tai sitten vain makaan sängyssä ja katselen valkoista kattoani. Käriydyn tiukemmin raitaisiin lakanoihini ja toivon, että kylmyys olisi poissa.

Ivory

Darkness is closing in
I feel it in the bathroom floor, where I sit and cry
I don't want to show my breaking to anyone
I'm on the edge of breaking and falling down

Words don't come easily
I can't say a thing
I can't almost lye

Crystal tears on my cheeks can't comfort me
They don't make me feal good, or even better
Missery is my companion
Like shouting, voices will rape my world and murder me

Behind the ivory glass, I'm searching an exit

Copyrights A.J.Mäntylä

Pelottavaa

En uskalla sanoa taaskaan mitään ääneen. Hiljaisuus ei pelota minua yhtään enempää kuin ääneen sanominenkaan. Minua pelottaa. Ehkä vain vähän. En halua myöntää oikeastaan mitään.
En tiedä mikä minua vaivaa, nukun yöitä hassusti, näe kummallisia unia. Valveilla tunnen pientä ahdistusta ja se hämmentää.
En tiedä miksi. Mikään ei käy järkeen. Ihmismielen mielettömyyttä.

Välillä on paha olla. Todella paha olla. Peilistä minua katsoo lihava rumilus. Jokainen katse viiltelee kuin tikari. Pelkään maailmaa. Kuin lyöty koira kuljen katuja pitkin. Sataa ja on kylmä. Melkein itkettää. Ne ovat niitä päiviä kun haluaisit jäädä makaamaan sänkyyn, lämpimiin sisätiloihin. Minua itkettää.

Ihmisiä, hämmentävää, vaikka olen ruma

On kylmä
Vapisen jälleen
Talvi vielä murhaa minut, kun tulen tarpeeksi vanhaksi.
Ikuinen ongelmani.

Vastaani tulee ihmisiä
Hymyilen vaikka en tunne käsiäni
Huimaa pirusti, koska en ole syönyt iltapäivällä mitään

Miksi mikään ei koskaa tunnut olevan niin kuin haluaa?
Hirvitin taas itseäni taannoin
Se meni luojan kiitos ohi
En halua takaisin menneeseen

Kauniita sanat eivät riittäneet ennen
Nyt ne lämmittävät
Kaikki hämmentää

On outoa tuntea kaikki
On outoa että kaikki tuntevat, hyvällä tavalla vieläkin
Ihmeellistä kun ihmiset hymyilevät aamulla ja nauravat iloisesti kun tavataan
Hämmentävää, ihmisiä

Kuinka hellyyden kipeäksi voi ihminen enää tulla?

Ihoni pinta on viileä yksinäisyydestään. Pahat muistot palaavat virtana. Itkettää. Ahdistaa. Kaipuu makaa vierelläni yksinnäisessä sängyssäni, jossa pyörin etsien lohtua unestani.
Kaipaisin jotain sovitusta tuskalleni. Jotain hyvää yön peilillä leikkivälle elämälleni.

Sinä olet maailmassani, sulkemassa minut syliisi kun on jo hämärää ja maa on valkoinen lumesta. Sinä olet siellä, kun pimeä nielee minut. Sinä olet ja nimeät minut. Hautaat tyynyn hiuksillani ja sivelet omillasi käsivarsiani.
En voi varastaa sinua elämästäsi. Anteeksi kun valitan. On vaan pelottavan paha olla. Tekee mieli itkeä. Tiedän ettet voi olla kanssani jokainen hetki.

Vaikka kuinka koettaisin, en jaksa ikuisuuksiin yksin. Jokainen taisteluni hämärää vastaan päättyy tappioon ja ihanuuteni, joka on kuin päivä, tulee yön syömäksi. Ja hämärässä hapuilen kohti aamua. Kun ensimmäiset säteet valoa osuvat kasvoihin tunnen kuinka se lämmittää ihoani. Muistoni katoavat, deja vu katoaa jälleen. On jälleen timanttinen olo. Täydellinen ja ikuinen.

Nyt kun ajattelen asiaa, en muista että kukaan koskaan olis ollut kanssani kun minun on paha olla. Ei jakanut tuskaista hämärää joka tuntuu syövän minut. Pian jälleen makaan puuvillalakanoillani ja etsin lohtua päättymättömistä, tyhjistä, unohdetuista unista. Ja jään odottamaan lumen valkaisemaa aamua. Ehkä valoisa, kylmä ja kristallinen maailma ulkona jaksaa lämmittää minua, kun kaipaukseni sinuun on jo minut kylmettänyt sydämmen tuskalla.

Illan Aurinko

Vieressäni on käpertyneenä lämmin keho. Käteni ovat varovasti laskeutuneet hänen rintakehälleen. Puristan hellästi samalla kun silmäluomeni painuvat kiinni hämärän vuoksi. Huoneessani tuoksuu hänen tuoksunsa. Huumaavana ja lämpimänä. Sormissani viipuu kuuman ihon lämpö.

Nukahdan.

Herään varovaiseen iltahämärään. Minun ei pitänyt nukahtaa, mutta uni vei voiton. Hiljaa herättelen häntä, vaikka hädintyskin raaskin koskea häneen. En raaski edes liikahtaa, koska hän saattaisi herätä. Molemmat olivat nukahtaneet. Väsymys oli ottanut vallan.

Paitani on rypyssä, hiukseni pystyssä ja housuni puoliksi riisuttuina, vyönsolkeni painaa kevyesti lantioluutani. Pieni hipaisu huulilla poskelle ja nousen. Hän jää nukkumaan vielä hetkeksi hämärään.

Tahtoisin sytyttää kynttilöitä, on niin kaunis ja sininen syksyilta. Huoneessani tuksuu rakkaalleni.

Tuoksua, suudelmia ja naurua

Syvä myskin ja ambran tuoksu ympärilläni
Sileä ja lämmin iho sormieni alla
Kosteat, lämpimät huulet kaulallani
Minua pyörryttää

Lämmin keho omaani vasten
Hämärässä katuvalot värittävät ikkunalaudan
Puristan lakanoita ja haukon henkeä
Hymyilen

Hiukseni leviävät lakanoille
Suortuvani taipuvat hänen sormiensa alla
Leikkisä suudelma huulillani jää hetkeksi roikkumaan ilmaan
Naurattaa

Katse polttelee vaaleaa ihoani
Tunnen itseni juurikin hyväksi
Painun pehmeisiin lakanoihin ja puuvilla sivelee selkääni
Jäädään tähän ja nauretaan, hymyillään, nukahdetaan toistemme käsivarsille

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Maailmaan kuulumaton

Joskus tuntuu kuin en olisi tästä maailmasta: maailma ympärilläni tuntuu kulkevan ohitseni kuin sarja kauniita ja rumia kuvia. Mustavalkoisia ja värillisiä. Olen aina halunnut värittää kaiken värittömän, koska vaikka harmaansävyinen onkin kaunis, se ei ole elollinen.
Filmini on välillä pysähdyksissä ja välillä kuvia tulee niin että alan seota.

Ymmärrys on lahjani, mutta myös kiroukseni. Ihmisten tuska on aina kuin omani. Vihaan ja rakastan ihmisiä. He ovat kuin sanoja: jokainen ihminen on hivenen erilainen, kuulostaa erilaiselta ja jokaisen ihmisen tarkoitus erilainen. Vihaan ja rakastan sanojakin.

Mutta nyt kuvat alkavat palaa reunoista, jumalainen Aurinko tekee niistä lopulta tuhkaa, mutta oma asiansa taas on, mitä kuvien takana on. Maailma, jos oikein saan toivo. Kaiken aikaa, kaikkien vuosien ajan olen vain toivonut että joku tulee luokseni, sitoo minut kohtaloihinsa ja tekee minusta osan maailmaa. Antaa minulle jonkun muunkin tarkoituksen olla olemassa, kuin se että olen olemassa itselleni.

Nyt tuntuu kuin ohut nauha, kuin pianonkieli, olisi sitomassa minua, sitomassa minua rakkaaseeni. Kaivertakaa minuun omistajan nimi, hitaasti rakastakaa kirjaimet sieluuni.

Näen maailman taas eri tavalla. Pehmeänä ja lasisena. Niin hauraana. Ainoastaan iloiset muistot tulevat vastaan kulman takaa.

Pehmeä ja hyvä olo, vaikka on jo kylmä.

Ja tähdet satoivat alas

Oli kuin taivaalta olisi satanut tähtiä
Makaan katolla katsellen kaukaisimpia valoja
Tuntuu kuin ne jatkuisivat ikuisesti

Pieni jäänteitä onnen sirpaleista
Sammon palasia taivaasta
On niin kylmä että huuleni höyryävät

Makaat vierelläni, sydämeni jyskyttää
Lapasissa olevat kätemme kietoutuvat toisiinsa
Haluaisin kavuta päällesi ja suudella huuliasi
Kunnes höyry ei enää nouse

Nousen istumaan
Haluan vain sinut, rakastan sinua
Tajuan sen vihdoin
Yhtä kirkkaasti kuin timanttiset tähdet

Ja kun tähdet taas satavat alas
Suutelen sinua, annan timanttien siunata
Rakkautemme ja itkeä satavien valojen loisteessa
Koska rakkautesi tekee minut onnelliseksi, timanttiseksi

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Hän väritti minut rakkaudella

En tiedä enää kohtaloista mitään, luulin sen minut jo hyljäneen. Luulin tyhmyydessäni tappaneeni kaiken onnellisen alun, kohtalon ja sattuman. En tiedä onko olemassa jumalaa, oikeastaan minua ei kiinnosta.

Hassua kuinka kaiken maistuessa tuhkalle ja kaiken naurun kadottua, kohtalon jo kauan sitten mädännyttyä, se yhtäkkiä palaakin. Huomaan että joku rakastaa minua, rakastaa oikealla tavalla. Sillä tavalla, josta ajattelin, että kukaan ei koskaan tule minua niin rakastamaan.

Vaikka hän oli poissa vain muutaman päivän, kaipaan jo häntä. Oli pakko keksiä tekemistä.

Hän, joka varasti sydämeni sinä päivänä, jona kohtalo meidät toi yhteen. Kun hän hymyili syksyn hämäräisessä yössä tiesin olevani myyty. Hänelle ja vain hänelle. Kukaan muu ei minua saakkaan.

Kun makasin katolla ja katselin tähtiä, oli kylmä, lapasessa oleva käteni oli hänen kädessään. Katsoin häntä ja hymyilimme. Se lakkasi olemasta ystävyyttä.

Nyt kuulun hänelle ja sain hänet myöskin. Nauran nykyään koko ajan, itkenkin kun itkettää. Katkeruuden kovettamat silmäni, surun varastamat kyyneleet ovat palanneet ja hänen laillansa värittäneet maailmani. Hänelle itken rakkaudella. Koko sydämellä, koko onnellani. Hymyilyttää jälleen.

Mielin määrin kahvia ja tupakkaa

Itken verannalla, ulkona on kylmä. Hän seisoo metrin päästä minusta. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Vuodatan ulos kaiken mitä olen halunnut sanoa.

Haluan huutaa ääneen tuskani, pelkoni ja rakkauteni. Hän seisoo hiljaa ja kuuntelee loppuun. Sitten hän liikahtaa minua kohti ja sulkee minut syleilyynsä. Kyyneleeni kastelevat takin kauluksen.

"Kyllä minä sen tiesin ja arvasin."

Niin saan vastauksen kun kerron hänelle rakastavani häntä. Hänen kätensä ovat edelleen ympärilläni. Kylmä ja helpotus pyörryttävät. Polveni lyövät loukkua. Alan pyörtyä.

En voi uskoa vastausta, en sitä mitä kaikista eniten odotin. Hän tuoksuu ihanalle, vaikkakin kahville ja tupakalle. En voi syyttää. Huuleni maistuvat nikotiinille hermosauhusta. Poltin pelkooni, vapisin ja itkin ennen kuin uskaltauduin edes hänen seuraansa.

Yö on hämärä. Suljen silmäni ja itken edelleen. Keinumme hiljaa kylmässä. Poskeni ovat jäässä.

Menemme sisälle. Eroan poikaystävästäni. Jätän kertomatta oikean syyn päätökseeni.

Illan hämärässä kietoudun hänen ympärilleen, makaan hänen kanssaan peiton alla, kuuntelen sydämensä lyöntejä. En voi uskoa mitään todeksi. Tämän on pakko olla unta. Sydämeni nauraa ja itkee samaan aikaan. Itkee onnesta.

Aamulla ainoastaan hän merkitsee. Maailma tuntuu ihanalta ja täydelliseltä. Hänen huulensa ovat pehmeät, maistuvat tupakalle ja ovat sokeri-maito-kahvista makeat. Juuri ihanat suudella.

Tappakaa minut, anelen, pyydän, rukoilen

Pitkästä aikaa vietin eilen ikimuistoisen illan: olin kaverini kanssa ajelemassa ympäriinsä. Oli jo syksyn hämärää. Valoisaa vielä kun lähdimme ja ikiyö kun palasimme. Katuvalot levisivät valopalloiksi tuulilasiin. Oli hämärää ja unettavaa.

Kävimme kahvilla. Hän joi mokkaa, minä espressoa. Kahvi oli hyvää, vahvaa ja maistui suussani pitkään. Join paljon kahvia eilen illalla, mutta en polttanut. En edes kun sitten kolmisin pysähdyimme järven rantaan ja ystäväni, sekä hänen vanha tuttunsa sytyttivät tupakat.

Hymyilin ja nauroin ja-
Ystäväni näytti minulle mitä minulla voisi olla, iski rakkauttani tikarilla kun hymyili minulle pimeässä ja antoi minun leikkiä piponsa tupsulla. Sen pipon tupsulla, jota olin kehunut toissa päivänä.
Halusimme olla ystäviä keskenämme. Se oli varmaankin ansa molemmin puolinen, tai kohtalon meille järjestämö ansa, tai ehkä Pirun itsensä kaivama kuoppa johon lankesin. Joka tapauksessa se oli jotain, ja lankesin, vaikka sen arvasinkin. Lankesin mutta en välittänyt siitä. Halusimme olla ystäviä keskenämme: tukea toisiamme aina. Se oli molemmille totta, mutta toinenkin totuus saattaa lopulta lukita meidät.
Jos hän sanoisi, myöntäisi rakastavansa minua, en voisi muuta kun olla kieltämättä, valehdella ei saa. Ei enää, eikä koskaan aikaisemminkaan. Jännitän että mihin minä kuljen.

Tuntuu kuin sekoaisin: kuulun lopulta kahdelle miehelle. Vaikka rakastani käskiin pitää minut lähellä, hän ei sitä tehnyt ja nyt elämääni on kävellyt uusi mies; mies jonka hymy hämärässä jännittää minua. Mutta jos joudun valitsemaan toisen kahdesta rakkaudestani, jos se aika tulee, on päätökseni ilmeinen. Kaikki tietävät että kaikkea ei aina voi saada, ei molempia.

Mutta tiedän jo valmiiksi että siitä tulee matka Golgatalle. Syntien ja tuskan avautumisen tie. Kyyneleitä tulee. Kaikki itkevät. Rakkaaseeni sattuu, samoin kuin minuun. Me selviämme kuitenkin.

Tappakaa minut, olkaa kilttejä.

Feeling like drowning

I feel like I'm drownin to a glasstank
I'm surrounded with something soft
Something I can't recognize

I don't know do I want to drown or not
Am I beeing saved or murderd?
Saved I think, I fear
But for how long time?

Picture: Drowning by BrokenFayth from deviantart

Text rights owned by A.J.Mäntylä

What should the call us?

After all we are free from the norms of society.
We go where we want to, we don't care about other peoples thoughts.
If we want to be good, we'll be the most good and if we want to be bad, we'll be the worst.

Mustaa vettä ja muistoja

Muistelen aikaa
Kauan sitten

Kun tunsin mustan veden ympärilläni
Hukuttavana ja todellisena

Musteen tummaan veteen
Hukuin
Hukkasin itseni

En tiedä mitä tapahtui
Ehkä vuorovesi kuljetti minut rantaan

Nyt seison rannassa
Musta meri on kaunis ja katkera

Vaikka maalta paistaa aurinko
En uskalla katsoa

Leikatut siipeni ommelkaa takaisin
Ja antakaa minun lentää auringon kultaaman maan toiselle puolelle

Lupaan...

Sanasta "luvata" ja sen kaikista verbimuodoista on tullut nykyään vain sanahelinää.

Monesti olen sen kuullut ja monesti tulen sen vielä kuulemaan. "Lupaan, et korvaan tän sulle." "Lupaan vähentää." yms. Ihmiset lupaavat asioita yllättävän helposti, mutta pitävätkö he yhtä helposti lupauksensa? Eivät.
Vaikka lupaisivat yksinkerttaisiakin asioita, niin useimmiten ihmiset ainoastaan "unohtavat" tai keksivät tavan kiertää sanansa tai jotain muuta saman kaltaista. Kaikki me lupaamme joskus jotain, mutta kuinka moni teistä voi väittää pitävänsä nuo lupaukset?

Eivät lupaukset satu tai haittaa, mutta kun ne lupaukset petetään, niin kipu alkaa. Lopulta lakkaa olettamasta mitään. Lopulta lakkaa toivomasta enää mitään. Lopulta lakkaa uskomasta enää ihmisiin. Lopulta kaikki luottamus menee.

Lupaukset ovat vakavia asioita. Muistakaa kaikki kunnioittaa niitä, niin kehenkään ei satu.

Ihanaakin ihanampi tuoksusi

Yöpaitani tuoksuu sinulle
Pehmeän harmaa ja myskinen tuoksu
Ripaus laventelia

Olet kaukana, kaukana minusta
Kun tulee pimeä, haluaisin käpertyä viereesi
Tuntea lämmin hengityksesi kasvoillani
Lämpimät kätesi ympärilläni

Huoneesi ja lakanasi tuoksuvat minulle
Painaudut lakanoita vasten
Ja nukahdan kuin syliini

Anna tuoksuni hoivata sinua pimeässä

Puen yöpaitani päälleni
Tuoksu on ihanan tukahduttava
Nukahdan kyyneleet silmissä

Falling to the abyss

Surussa ja vihassa on voimaa
Tyhjyydessä on voimaa
Rakkaudessa on voimaa
Naurussa on voimaa

Minussa ei ole voimaa.
Tyhjyys on syövä minut, koska nauruni ei jaksa sitä täyttää.
Tehkää minut onnelliseksi, muistakaa naurattaa minua, kun teillä on siihen mahdollisuus.
Älkää viekö onneani ja nauruani, kun sen itse olen löytänyt.

Rakkaus on minut hukuttava ihanaan lempeyteensä.
Älkää yrittäkö pelastaa minua, vaan antakaa meren kuljettaa minua.
Surulta ja vihalta vie voiman rakkauden aaltojen vahvuus.

Kiedo kätesi ympärilleni.
Tuo meri luokseni.
Hukuta minut.

Tuudittakaa joku minut uneen, kun päivä on poissa ja yö haluaa minut syödä.
Pelastakaa minut pimeyden ahneudelta ja pelon ylensyönniltä.
Lahjoittaakaa minulle pelastava jumala.

Please, clame me!

Kuka minut vaatii?

Kuka minut haluaa?

Kenelle minut annetaan?

Tyhjyyden vedessä väreilee täyttymys, kun puhdas ääni halkoo hiljaisuuden. Uneen tuudittava väsymys lämmittää minua, vaikka nukahdan lumihankeen. Valkoista.

Aavikko kuivui aikaa sitten, suola on merestä jäljellä. Taivaan kansi on raudasta punainen, kun ihmiset peittivät jumalaisen, pahan, tappavan auringon. Ihoani polttaa.

Päivä ei enää paista, ei minulle eikä muille. Lunta ei enää sada, eikä tuuli hivele kasvoja. On tukahduttavaa, lämmintä, hiljaista. Haluan huutaa.

Hulluuden järkevyydestä en saanut koskaan nauttia. Kuin maa makaan ikuisena ja mukamas kuolleena maassa, vaikka kaikki elämä kasvaakin minusta. Mätänen.

Valkoinen hyväilevä hiekka hautaa kyynelteni kaivon. Tanssin kun jälleen sataa. Rautainen taivas rapautuu rikki ja aurinko paistaa jälleen. Tuttuna ja turvallisena lämmittää kasvoja. Vaaleat pilvet tekevät varjoja, nauran ja tanssin edelleen. Hymyillen.

Tulisiko joku, tanssimaan kanssani kosteaan hiekkaan, kaataisi minut sateessa maahan. Suutelisi taivaankin unohduksiin, kastelisi aaviko, viilentäisi lumen, herättäisi minut viileästä unestani. Jäähdyttäisi himon kuumuudella ikävästä polttavan ihoni. Vaadi minut, niin ehkä minut annetaan. Halua minut, niin saat minut. Ole se, jolle minut annetaan. Rakasta.

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Ikuisuus

Tässä häviävässä maailmassa
Kaikki joka katoaa
Määrittää ikuisuuden

Yksilöllinen
Matemaattisesti määrittelemätön

Yksikin suudelma voi olla ikuisuus
Tai halaus
Tai hetki alttarilla, kun joku sanoo ”Tahdon”

Ole minun yksi ikuisuus
Minun ajallani ei enää ole väljä
Odotan vain kuolemaa

Tee elämästäni elämisen arvoinen
Rakasta minua viimeiseen iltaan
Kunnes kerrot, ettet rakastakkaan

Ja jään taas pimeään
Ja toinen ikuisuus alkaa

Rakkaus- Täydellinen

Kasvot hymyilevät
Vienosti ja leikkisästi
Kutkuttavat jokaista aistiani
Hymyilen

Haluaisin, että jäisit hetkeksi pidempään. Olisit kanssani maailmanloppuun.
Aamu saa jo vihani, koska se meidät erottaa.
En haluaisi lähteä, en menettää sinua.

Hellä, kaunis
Suruinen

Rakastan, kun naurat. Hymyilet hiljaa yössä. Luot minussa voimaa.
En ehkä elä sinulle, mutta jaksan elää, koska minulla on sinut.

Hajoitettu, hallittu.
Korjattava, vapautettu.

Yön hiljaisuudessa rakkautemme liimaa meidät yhteen.
Ja haluaisin, yli kaiken muun.
Olla sinun ja vain sinun kokonaan.
Saada nimesi kaiverrettuna lihaani ja sieluuni.

Täydellinen.
Ikuinen.

Mutta heikkokin ihminen muuttu, kun murhaavat sanat sivaltavat.
Leikiten sanotut, ilman merkitystä.
Voivat luoda kateuden.

Heikko, tyhmä ihminen.
Kateellinen, katkera.

”Rakkaus satuu” on sanonta. Totta joka sana.
Kaipaus tyhjentää ja kateus satuttaa.
Mutta taas syleillään pois kaikki kivut. Rakkaus aina parantaa.

Heikkon, kaunis ihminen.
Suruinen, katkera.
Kateellisten hajottama.
Hellästi korjattu.

Rakastettu.
Ikuinen.

Rakkaudessa täydellinen.

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Lintu. Valoa. Lehti

Suljen silmäni
Yksinäinen kyynel
Vierähtää

Tyhjyys nakertaa
Ja valo tekee tyhjäksi
Yksinäisyys
Musertaa

Kyyneleet saavat nauramaan
Tyhjä ihminen
Hauras ja typerä
Täynnä tunteita, joita ei haluaisi että olisi

Mutta kuitenkin,
Täynnä tunteita, jotka täydentävät toinen toisiaan
Tunteita
Joita ilman ei haluaisikaan elää

Tyhjyyskin annetaan anteeksi
Kun on joku jota varten olla tyhjä
Joku joka tekee taas täydeksi

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Väriä värittömyydessä

Kylmä metalli puskee
Pyyhkii yli värittömän maan
Olet kanssani
Sinulle annan
Kaiken

Kylmä syksy saapuu
Hyväilet ihoani lämpimillä sormillasi
Meri ympärilläni kuohuu
Hukun
Pelastit minut, ja huulesi leikkivät omillani
Lämmittäen

Sylisi sulkeutuu
Ja jos voisin jotain toivoa
Niin se olisi,
Että kun loppu koittaa, olisimme näin

Kuu on piilossa
Yö on valoton
Hijaisuudessa olen sinun
Sinä minun

Toiveet lausutaan
Yö jää tuskaan
Ja aamu täydentää
Ikuisen, himokaan
Täydellisen suudelman

Copyrights by A.J.Mäntylä

En ole pitänyt itsestäni huolta *huoh*

Pitkästä aikaa huomaan jälleen, että liikun vaarallisilla vesillä. Paino laskee vaikka en liiku ja unohtelen syödä aterioita. Pitää keskittyä. Ei urheilua vähään aikaan. Ja syön herkkuja. Ja tavallista ruokaa säännöllisesti ja muistan kaikki ateriat.

Minun pitää vakavasti alkaa pitää itsestäni parempaa huolta. Terve säätely ei toimi enää kunnolla, joten överiksi on helppo vetää. Nyt alan syödä. Olen päättänyt sen. Liikun vähemmän (en kuitenkaan lopeta) ja lihoan. Näin helppoa se on. Tai pitäisi olla, mutta ei ole. Sitten unohdan syödä välillä. Tai en vain muuten vaan lihoa, vaikka nytkin olen mussuttanut vaikka mitä makeaa ja rasvaista niin, että itseänikin ällöttää.

Toivokaa parasta, käyn huomenaamulla puntarissa katsomassa, onko mitään tapahtunut.

Hän ymmärsi

Kerroin poikaystävälleni, mitä käyttämäni nimimerkki "Painless" merkitsee. Kaikki nyt ymmärtävät sen suoran käännöksen "Kivuton" mutta kyseessä oli se, mitä se kuvastaa. Mitä se minulle merkitsee.

En koskaan ole kertonut siitä kenellekkään, paitsi nyt hänelle. Ja hän ymmärsi.

Kaipaan häntä aivan liikaa. Niin paljon enemmän kuin liikaa, että se on ihan epätodellista. Ja ehkä jopa jollain tavalla pelottavaa. En ole koskaan nukkunut niin hyvin, kuin hänen vieressää. Kun nytkin ajattelen hänen ihania huuliaan, mieleni tekee itkeä.

Hän on luvannut olla lähtemättä viereltäni. Luvannut olla jättämättä minua yksin. Niin naivilta kuin se kuulostaakin, en halua koskaan luopua hänestä. Kun olin hajalla, hän tuli ja korjasi minut. Kun suru, peloko ja katkeruus olivat ainoat jäljellä, hän korvasi ne ilolla, helpotuksella, ja onnella. Sydämeni oli varovainen, mutta lyöttäytyi mukaan. Ja ensimmäistä kertaa, mieleni on samaa mieltä, kuin sydämeni. Kaikki tuntuu olevan oikein.

Halaus

Lämmin syli ympärilläni
Sulkeutuu
Ja kasvot painautuvat
Kaulaani vasten

Lämmin
Hyväilevä halaus
Voisin puristaa
Maailman loppuun
Haluan olla siinä
Maailman loppuun

Lopulta kädet ympärilläni katoavat
Ja nousen junaan
Istun ikkunan viereen
Ja katselen sinua katoksen alla

Näytät surulliselta
Onnettomalta
Lasia vasten
Vuodatan kyyneleitä

Juna liikkuu
Katson sinua niin kauan
Kunnes sinua ei enää näy
Ja ensimmäistä kertaa elämässäni
Tiedän, mitä on menettämisen tuska

No, meidän suhteemme ei enää toiminut

Parisuhteeni päättyi ihanan puolen vuoden jälkeen. Viikossa kaikki rakentamani unelmat olivatkin turhia ja kaikki tuntemukseni vääriä. Minulla ei kuulemma ole itsekunnioitusta, enkä rakasta itseäni. Että näin.

Sinäänsä ero ei enää sattunut yhtään sen rinnalla, että exäni oli piinannut ja itkettänyt minua jo viikon. Ja siinä vaiheessa kun itkin kaverini olkapäätä vasten kaikki pelkoni ja suruni söivät onnen ja rakkauden tunteen kokonaan.

Jälleen kerran se ääneni palasi ja piinasi minua monta iltaa. Pelottaen minua itseänikin. Saatuani hivenen rauhoituttua ja itkettyä oman itkuni ääni lakkasi jälleen kuulumasta. Mutta pelkästään ajatuskin siitä elämässäni ahdistaa. Sain hyvän ystäväni tuekseni päivän jälkeen, mutta jos huono tuuri olisi käynyt, niin apu olisi saattanut tulla liian myöhään. Yritin hirttäytyä kaulaliinaani, mutta naula antoi periksi. Huono tai hyvä homma, sitä ei oikein tiedä. Ehkä kuitenkin hyvä vaan ;D

Olen laihtunut kilon stressistä ja kaikesta huolesta. Enkä ole syönyt hyvin, ja liikkunut vaan tuskaisena. Hyvä minä! Koskahan opin huolehtimaan itsestäni?

Roulet

Again I find myself
In the middle of my oldest nightmares
Sound of my mother crying
Echoes all around
Make it stop

Runnin in the bathroom,
Covering my ears,
Thinking for my love

The roulet is rolling again
Taking everyone within
Draging them to despair

But for the first time
I have a loving embrace
Someone how I know,
That will hear my crief
I kiss me for a good night sleep

When I'll get out
From the rulet
And step to the house of my own
Sleeping next to my love
I am not going to think back

And only thing that will conect me
To the roulet
Will be blood
And blood only
Cause name can be thrown away
Feelings has been killed

And me and my love
We'll never fight like that
And we'll never build
Roulet of our own

copyright by A.J.Mäntylä (pian entinen, toivon mukaan)

Did-didi-didi-diii *fanfaari*

Haa, olen elänyt ensimmäisen päiväni virallisesti seurustelevana ihmisenä :P Tehtiin näes tänään kuvaamataidon päättötyötämme. Siinä oli kuvia ystävistäni (tosin muutama puuttuu vielä *vink vink*) ja poikakaverini.
Ja totta kai kaikki meidän luokkalaiset oli tooosi utelijaita tietämään, keitä tuntemattomia ihmisiä kuvissa oli. Siinä sitten Tiia vaan totee: "Artun poikakaveri." Ja totesin vain: "Jep."Ei siinä sitten sen enempää. Kaikki tostesi vaan ympärpyöreesti jotain, mut ihan hyvin se meni...

Huomenna on taas vuoden tuskallisin päivä. Salibandyottelut yhdeksänsien luokkien välillä. Meidän luokalamme on 21 oppilasta, joista 19 on tyttöjä. Että näin. Viime vuonna olimme ihan viimeisiä. Ihan sairaan mahtavaa, eikö? Nyt sitten vaan päätettiin että mennään ihan vitsillä läpi koko paska. Saa nähdä mitä tulee. No, en enää näe näitä ihmisiä, joten ei siinä mitään.

Heliotrooppi

Jäisitkö tähän vielä hetkeksi

Tänne

Missä heliotroopit tuoksuvat
Ja kaikki on valkeaa
Ja ihanaa
Ja puhdasta

Missä kaikki on sallittua
Ja missä meitä ihaillaan
Ja jokainen kosketus polttaa

Missä maailma ei häiritse ketään
Ja me olemme kaksin

Mistä en halua sinua pois päästää
Ja mihin kaikki päättyy

Tänne

Ja olen ikuisesti sinun

copyright by A.Mäntylä

Myrskyisen yön kehtolaulu

Nuku nyt
Lapsi pienoin
Ethän pelkää pikkuinen?
Pintaan lasin kovan
Sade kädellään
Koputtaa...
Ei ole vaaraa
Kaikki on hyvin

Vain tuuli puhaltaa
Taivaalle piirtyy
Salaman välähdys
Aamu tulee taas
Jälkeen yön se saapuu
Sateisen maan
Valollansa kuivattaa

Sade joka tuolla
Ikunalla on
Maahan putoaa
Helminauhoiks särkyy
Pienet pisarat
Koristaa maata,
Jonka näet aamulla

Pilvet taivahalla
Naamioivat kuun
Aurinko yön
On piilossa meiltä
Ei hätää
Kulta
Huomenna sen näät

Sade joka tuolla
Ikunalla on
Maahan putoaa
Helminauhoiks särkyy
Pienet pisarat
Koristaa maata,
Jonka näet aamulla

Kukaan enää muista ei
Että jopa minä
Olin joskus pikkuinen

Sade joka tuolla
Ikunalla on
Maahan putoaa
Helminauhoiks särkyy
Pienet pisarat
Koristaa maata,
Jonka näet aamulla

Aamulla on taas jälleen
Kaikki hyvin on
Poissa on sade
Aamun kajossa
Mutta olen täällä
Vielä kun sarastaa

copyright by A. Mäntylä

Hei Hei Hei

Olen aloittanut uuden blogin! Olkaa vähän ylpeitä. Tää blogi on siis lifestyle ja politiikka blogi. Olkaa hyvä ja kertokaa toki mielipiteitänne ja ajatuksianne. Otan myös mielelläni vastaan toiveita aiheista ja muista.

Tässä on linkki:
http://peoplemakethenation.blogspot.com/

Älkää pelätkö, kirjoitan minä tännekin vielä. Tämä on sentään oma ja "henkilökohtainen" blogini.

Lintu kultahäkissä

Elämäni oli kuin kultainen häkki: kylmä, tyhjä ja vangitseva.
Oli vain minä.
Yksinäinen, surullinen ja kuollut.
Kuin lintu kultahäkissä.
Mutta sitten olit sinä, kuin minä, vankina kultaisessa häkissä,
mutta silti, vapaanpana kuin minä.

Laitoit kätesi käteeni kaltereiden välistä.
Sanoin: ”Toivo jotakin.”
”Toivon, että pitäisit minusta kiinni, etkä koskaan päästäsisi irti.
Toivon, että olisimme yhdessä ikuisesti.”
”Lupaan sinulle sen. Lupaukseni on ikuinen ja täytän sen, jopa kuoleman läpi.”
Sitten kysyit minulta: ” Mitä se on, mitä toivot?”
”Toivon, että pidät tunteesi muuttumattonmina ikuisesti
ja toivon, että pysyt ikuisesti vierelläni.”
”Minäkin lupaa täyttää sen.”

Kolme sanaasi repivät alas mieleni ja sieluni vankilan.
Rakastan sinua, riippuen ilmassa.
Ei enää häkkiä.

Olit siinä, edessäni, mutta siltikin kuin lasin takana.
Kumpikin kaipasi toista.
Ja pitkään me olimme näin,
kunnes molemmat painoivat huulensa lasiin

ja se särkyi miljooniin palasiin.
”Olen kuin marmoria ja sinä kuin taiteilija. Jos käytät työkalujasia rakkaudella ja huolella, minusta tulee upein taideteos, mitä on koskaan ollut. Teet minusta sen, mitä olen, rakas.”
”Olet täydellinen. Minun ei tarvitse työstää sinua. Mestariteos”, sanoit ja tarttui käteeni.
”Jos asia on niin, olet jo viimeistellyt minut, Leonardoni.”
Ja siinä seisoimme hetken, käsi toisen kädessä

ja suutelimme sitten
Se oli pehmeä, puhdas ja pelkistetty.
Ja olin onnellinen.
Nyt toivon, että on jonkun muun vuoro,
olla lukittuna kultahäkissä.

Copyrights owned by A.Mäntylä

Ha-ha-ha-ha!

Kirjoitan taas pitkästä aikaa. En niinkään, etten vaan kerkiäisi tai mitään. Ei mitään. Ei tämäkään postaus mikään tärkeä ole, kunhan nyt vain kirjoitan tänne ilman mitään viisasta syytä. Mitään erityistä kerrottavaa ei ole, ja vaikka joitain asioita onkin, en vaivaudu lörpöttelemään niistä, koska ovat niin iloisia ja onnellisia, että kaikki jotka lukevat tätä blogia masentuisivat vielä enemmän.
Nyt on pääsiäinen, tai oikestaan 2. pääsiäispäivä, jos tarkka haluaa olla. En ole oikein tehnyt mitään järkevää muutamana lomapäivänäni. Kaikkea turhaa kylläkin. Olen: ollut syömättä hivenen enemmän, mutta mässäillytkin sen edestä sitten, katsonut paljon elokuvia, ollut lenkillä muutaman kerran, nukkunut tooosi paljon ja nähnyt hieman painajaisiakin, käynyt Tampereella, suudellut julkisesti, itkenyt hieman, syönyt ramenia, tehnyt Kalevalatyötä (luoja varjele) ja mitäs muuta.... siinä kaikki suurinpiirtein olikin. Ei sitten mitään muuta.
Pysykää kanavalla, kun jatkamme jälleen Maailman turhimpien postausten parissa xD

Itkenyt silmät päästäni, taas vaihteeksi

Niin, siis vanhemmilleni selvisi tänään, että olen homo. Voisi kai sanoa, että hyvä, mutta kun se ei ollut ainoastaan sitä. Siinä oli myös paljon huonoa. Se oli jopa rankempaa, kuin olin kuvitellut. Isä otti asian ihan hyvin, koska sillä on oma taustansa näissä asioissa, kun sen paras kaveri on homo.
Mutta äiti oli ihan kamalan kova pala. Teki vaan mieli koko ajan paeta tai alkaa itkemään, mutta estin kuitenkin lopulta itseni. Se oli ihan kamalaa. Ei keskustelu äidin kanssa, vaan kuulla, kuinka sen ääni sortui lause lauseelta. Se toisti itseään hädissään. Sitten se vielä syyttää jollain lailla itseään, vaikka sanoin ettei tekisi sitä. Lapset oli sille yki tosi iso taakka sille, niin kuin minullekkin.
Sitten kun lopetettiin, äiti lähti itkien kauppaan, ja itse menin huoneeseeni itkemään. Teki mieli vaan itkeä ja itkeä ja itkeä. Tilanteen haastavuutta lisäsivät siskoni eiliset toilailut, joiden jälkeen se oli joutunut sairaalaan asti ja oli siellä vielä yönkin yli.
Sitten oli vielä ongelmana koko muu suku: eniten pelkäämme äidin kanssa mummini reaktiota, hän kun on vanha ja vielä oikein uskovainen. Ei taida ottaa sitä kovin kevyesti. Kaikkin muut ottaa asian varmaan vähän paremmin. Kamala tilanne kotona. Sisko vetää viinaa ja lääkkeitä, ja sitten on vielä ilmeisesti lesbo ja sitten vielä homo poika. Ihanaa, mehän ollaan kohta sateenkaariperhe ja vittu kaikki lääkityksellä. Mahtavaa.
Oikein sääliksi käy äitiä ja isää. On se nyt oikeasti kamala taakka. Sitten vielä sattuu sekin, että kaikesta huolimatta ne vielä ajattelee minua ja muita.

Terveiset Lontoosta

Siis todellakin. Olin koko alkuviikon Lontoossa, joten en ole tänne kirjoitellut, enkä kommentiakaan laittanut. Minulla oli hauskaa, vaikkakin matkat sinne ja takaisin olivatkin hyvin hermoja raastavat. Nykyisien tiukkojen turvamääräysten takia yli 100ml nesteet on kielletty ja kaikki lennolla mukana olevan nesteet tulee olla 1l uudelleensuljettavassa pakastepussissa. Lisäksi nesteet pitää asettaa turvatarkastuksessa erilliselle hihnalle. Vaikee, ihan hemmetin vaikeaa. Suomenkin päässä oli vielä helppoa, mutta sitten kun täytyi alkaa riisumaan jo kenkiään Stanstedin lentokentällä, olin saada hermoromahduksen.
Mutta kaikesta huolimatta minulla oli oikein hauska ja antoinen matka. Pidin Lontoosta hyvin paljon. Sen voisi kuvitella olevan teollistunut miljoona kaupunki: kylmä, etäinen ja tunkkainen. Todellisuus on hyvinkin toisenlainen. Lontoo on todella puhdas, lämmin ja kotoinen paikka. Sen suuresta asujamäärästä huolimatta siinä on jotain valloitavan pikkukaupunkin maista ahtaine kujineen ja idyllisine taloineen.
Nykyajan modernisuudesta huolimatta englantilaiset ovat onnistuneet säilyttämään englannin vanhaa henkeä, jota huokuvat historialliset rakennukset ja siistit puistot.
Luonteeltan huomasin englantilaiset ahkeriksi, kohteliaiksi ja avuliaksi. He saattavat vaikuttaa hieman snobeilta joidenkin silmään, mutta se on oikestaan vain satojen vuosien mahtavan historian tuomaa varmuutta itsestään ja muista.
Mikä olisikaan Englanti ilman sadetta? Suurimman lomaa vallitsi hyvinkin kaunis ja kesäinen sää, mutta tiistaina satoi. Vaikka isäni ja siskoni eivät siitä pitäneetkään, mielestäni se oli asiaan kuuluvaa.

No, tunnustamisesta kaikki alkaa

Siis ongelma tunnustamisesta kaikki alkaa: alkoholistit tunnustava olevansa alkoholisteja ja saavat apua AA:ssa, narkkarit myöntävät käyttävänsä ja syömishäiriöiset myöntävät ongelmansa niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla.
No tässä on osa minun tunnustustani. Kaikki alkoi siis keskiviikkona, tai siis oikestaan kaikki on alkanut jo vuosi aijemmin. Tuli puhetta syömishäiriöistä ja siihen se jäi siltä erää, minulle vain huomautettiin, että olen kovin anorektikon oloinen. En oikein uskonut asiaa, jäin vain sanattomasti sitä miettimään.
Sitten tuli perjantai, eli tämä päivä. Selailin terveystiedon sanastoa, kun en muistanut sanaa leukemia (muistin vain että se on verisuoni syöpä) ja pysähdyin vain huolimattomasti sanan anoreksia kohdalle. Ehkä jollain tapaa epäonnekseni satuin myös lukemaan tuon pätkän:
Anoreksia nervosa
Syömishäiriö, laihuushäiriö, sairaalloinen lihomisen pelko.

Sillion tajusin sen: ei se keskiviikkoinen huomautus ollut tuulesta temmattu. Kärsin monista anoreksia peruspiirteistä: pelkään lihoamista todella paljon, tavoittelen täydellisyyttä, minun mielestäni tähän kuuluu se, että ihminen on laiha, pidän ruoan laitosta, olen pakkoliikkuja, jolle juoksusta on tullut pakkomielle, lisäksi olen oppinut hiljentämään nälän äänen. Vaikka minulla olisi nälkä, en syö. Syön vain silloin kun on sen aika.
Eipähän tuo vielä pahaksi ole yltynyt, mutta kaverinin mielestä se on pienuudestaan huolimatta liikaa. Ehkä minulla on ongelma, mutta se on hallinnassa, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Aijon jatkaa tätä, mutta en aijo päästää sitä pahaksi: en ajo lakata syömästä, enkä lopeta liikuntaa, tavoittelen edelleen täydellisyyttä.
Mutta jos se joskus äityy pahaksi, niin lasken muutaman ihmisen varaan. Vanhempien ja yhden eristyisen ystäväni. Luotan heihin ja he auttavat minua, jos sitä tarvitsen. Mutta todistakaa kaikki tässä ja nyt: sanokaa minulle jos minulle tulee ongelma tästä, älkääkä hyväksykö vastaväitteitä hoidon suhteen minulta.

Cirkus is in town

Hurry, hurry

Dear childre

Cause cirkus is in town

Lot of clovns

Many wonders

Many things to do

But watch out also

Because cannibal is not a nice guy

Maailmahistorian turhin postaus

Tänään siis tulivat hakuu Nokian kaupungin kesätyöpaikat, ja oletetusti olin hakijoiden joukossa. Hain vanhainkodin puolelle töihin. Ongelmana kaikissa kesätöissä on juurikin se, että hakian pitää olla vähinttän 15 vuotta toukokuun lopussa. Olen syntynyt elokuussa, joten en koskaan voi hakea "oman ikäsilleni" tarkoitettuja töitä. Tehkää nyt joku helkkari jotakin asialle.

Mitäs muuta... no ei sitten oikeastaan mitään sen lisäksi että minulla oli tänään pakkomielle lenkille menemisestä. Saa nyt nähdäm että lähdenkö, vai en, mutta kyllä varmaan. Olen oppinut sen, että kun tulee tällainen tunne, niin sitä pitää vaan mennä. Muuten ei voi rauhoittua illalla kunnolla.

Meillä oli tänään ohjelmointia. Mukavaa ja ihan käytännöllistä, sekä hyvää ostata. Ei siltikään, että olisin mitenkään erittäin hyvä siinä. Tänään takeltelin Lotto ja Jokeri koneen kanssa, joka arpoi numeroita ja desimaalilukuja. Työ oli pohjimmiltaan ihan yksinkertainen, mutta erilaisilla variaatioilla siitä oli saatu hyvinkin haastava. Ohjelma jäi vielä hieman kesken, viimeistelen sen ensi viikolla.

Anteeksi nyt vaan tämmöinen randomi ja täysin turhanpäiväinen viesti. Ei vain ole tullut mitään vituttavaa vastaan, enkä ole mitenkään huonossa jamassa muutenkaan. Yritän jatkossa kirjoittaa jotain järkevämpää. Kiitos kuitenkin kun luitte näinkin pitkään. :3

Loma, joka haaskattiin

Niin siis meillä täällä Nokialla on parhaillaan meneillään hiihtoloma, mutta sekin toki on kääntynyt jo loppupuolelleen. Mitä siis olen tehnyt? Opiskellut taidehistoriaa, tehnyt taidetta, siivonnut, pessyt pyykkiä, tehnyt äidinkielen päättötyötäni ja kalevalatyötäni. Olen myös ollut hiihtämässä, lenkillä ja kirjastossa. Olen kirjoittanut ruokaohjeita.
Olen siis onnistunut tekemään kaikkea sellaista, millä ei oikeastaan ole mitään tekemistä loman kanssa. Olen autuaasti onnistunut pilaamaan ensimmäisen vapaan viikon sitten koulun alettua joululoman jälkeen. Kahdella seuraavalla viikolla on koeruuhka ja mikä parasta, olen menossa juurikin kahdenviikon päästä Lontooseen kolmeksipäiväksi, ja kun palaan, minua odottaa ruotsinkoe. Kuinka ihanaa. Sitten vielä missaan äidinkielen ja bilologia kokeet, niin stressisoppa on valmis räjähtämään. Mahtavaa.
Nytkin minun pitäisi lukea Sofi Oksasen Stalinin lehmiä, jota en ole lukenut kuin puoleen väliin. En ole aloittanut minkään näköistä teoskohtaista kommentaatiota tai tutkielmaa. Tähän on siis parasta lopettaa, sillä minulla on raskas lauantai edesä.

Huone

Eilen minulla alkoi installaation eli tilataiteen kurssi. Taroituksena kurssilla on opetella installaatiota teoriassa ja toteuttaa sitten oma installaatio johonkin Lauttalan koulun kohteeseen. Minulla oli hauskaa ja se oli todella kiinnostavaa.
Mutta siitä en kuitenkaan aikonut tässä kertoa. Aioin kerto nimenomaan yhdestä vanhasta hotellihuoneesta jonka valitsimme tätinin kanssa installaation kohteeksi. Jo sillä hetkellä, kun astuin huoneeseen vatsaani alkoi vääntää. Huone oli ahdistava, häiriintynyt ja pelottava. Se ei ollut pelkoa mitä tunsin vaan nimenomaan ahdistusta. Samanlaista, kuin mitä kaasunaamarit saavat minut tuntemaan, mutta niiden kanssa minut valtaa myös pelko.
Lopun iltaa huone kummiteli mielessäni hajonneinen tapetteineen, vetoisine valkoisine ikkunoineen, sänkyineen ja verhoineen.
Mieleni loihti esille kohtauksen missä toisen huoneen valokeila osuu huoneeseen, ovi rävähtää kiinni ja kun se avataan joku roikkuu hirttäytyneenä huoneessa.

Ihan kammottaa vieläkin.

Yksi pala ja sata vaihtoehtoa, mihin sen laittaa

En taaskaan tiedä mistä kirjoittaa. Niin se vain on. En haluaisi vain kerroskella omasta elämästäni, sillä siinä ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää... En tiedä pitäsikö minun hehkuttaa alaknutta lomaa ja sitä kuinka ihanaa on, kun pitkästä aikaa saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. En tosiaankan tiedä. Niinpä tästä postauksesta voi tulla mitä tahansa.

Mitäkö sitten olen tehnyt tänään (jos vaikka haluasitte tietää)? En oikein ole tehnyt mitään. Aloitin tosin äidinkielen päättötyöni ja kaikkea tämmöistä. Pääasiassa roikuin netissä ja tein vähän sitä ja tätä. Siivosin hieman konettani ja laitoin levyneheytyksen.
Mitä sitten ajattelin? En oikein mitään. En mitään erityistä. Toivoin vain, että voisin muuttaa elämäni animesarjaksi, ei oikein mitään muuta.

En nukunut hyvin viimekään yönä. Heräsin jo kuuden aikoihin aamulla. Tämä on jotain, mitä en ymmärrä. Unihäiriöitäni on jatkunut kohta viikon, eikä loppua näy. En keksi mitään varsinaista syytä niihin. En ole ollut stressaantunut, enkä liiemmin masuntunutkaan viime aikoina. No, täytyy vain katso eteenpäin ja toivo että ne loppuvat.

Siinä sitten kaikki.... toivottavasti saan huomenna kirjoitettua jotain järkevämpää.

Comienzo del final- Lopun alku

Vaikea kirjoittaa, kun tuntee itsensä ihan tyhjäksi, mutta yritänpähän nyt saada tähän jotain tolkkua... En ole nukkunut kovin hyvin viimeaikoina. Heräilen kolmen aikoihin aamuyöstä ja aamulla olen ihan kuitti. Hormoonit hyrräävät ja elämä on yhtä vitun vuoristorataa. Milloin nauraa mahakipeänä ja milloin on valmis meneen katolle ja tekeen itsarin.
Mietimme tänään mesessä ystäväni kanssa miten voisimme kaiken maailman kostomme suorittaa. Olemme kärsineet kiusaamisesta lähes koko koulu aikamme. Niinpä mielessämme risteilivät erinäiset kuvat koulusurmista ja muista, sillä heidän tunteensa on helppo ymmärtää. He eivät välttämättä tehneet sitä samasta syystä kuin me teksimme sen, mutta me olemme kuitenkin samanlaisia kuin he.
Kiusattuja, piinattuja, hyljeksittyjä ja vihattuja. Ja jos joku nyt kehtaa sanoa että se on itseaiheutettua ja että meidän vain pitäisi mennä juttelemaan kaikillen, niin he voivat haistaa pitkät. Me emme ole tehneet kenellekkään mitään. Meitä vain kiusataan ja piinataan, koska satumme olemaan erilaisia.
Olen kärsinyt kauan koulukiusaamisesta. Aluksi jaksoin valittaa siitä, mutta huomattuani, ettei sillä ollut mittään vaikutusta, lopetin lopulta. Voin vain arvailla, millainen olisin jos olisin saanut elää rauhassa. Olisinko ehkä kokonaisempi, vähemmän tuskastunut ja sekaisin? Luoja ties, vaikka olisinkin, mutta olisiko se elämä ollut sitten parempi?
En olisi samanlainen kuin nyt, joka olisi ehkä jollain tavalla myös parempi. Mutta olisin takuulla naivimpi, tyhmempi ja läpinäkyvämpi. Olisin saattanut saada enemmän ystäviä, mutta sitten en välttämättä olisi tavannut kaikki nykyisiä ystäviäni, joihin olen todella kiintynyt.
Loppujen lopuksi, on osin myös hyvä, että minua on hajotettu, mutta se ei tarkoita sitä, että antaisin vain kaikille anteeksi. Älkää luulkokkaan.

Mutta lopulta minä olen vain minä. Juuri tällaisena ja juuri tällätavoin täydellisenä.

Hellävaroen avaa
Silmäsi jumalaiset
Katso
Yö on kaunis

Ikuinen päivä
Elämä ja kuolema
Laulavat pimeässä
Syvä ja hullu maailma

Taivaallinen maailma
Missä kukaan ei ole mitään
Mitä he eivät oikeasti ole

Veren himon loiste
Ikuinen valtamme
Yö on maailmamme

Tule mukaamme
Naamiaisiimme
Missä jokaisen naamion takana
On kasvot

Missä totuus on vale
Todellisuuden taiteilijat
Petoksen kansa

Täällä opit
Rakkaus on himoa ja tuskaa
Jotka herättävät sinut eloon
Ja muuttavat maailmasi
Maalaukseksi tummaksi ja epätodelliseksi

Yön kukat
Halkoen pimeyttä
Epäselvä hämärä
Jossa elämä synty

Elämä on kuoleman ehto

Aloin jälleen tänään ajattelemaan kuolemaan, kiitos erään tietyn blogin, jota seuraan säännöillisesti. Kirjoittaja kertoi, ettei pitänyt elämää minkään arvoisena, koska ihmiset elävät elämänsä odottaen kuolemaa. Kaikkien muiden lailla he valuvat läpi elämän jatkuvana samanlaisena virtana.
Kuitenkin on yksi asia: elämä on kuoleman ehto. Jos ei elä, ei voi kuolla, niin se vain on. Niinpä kaikki ne, jotka haluavat kuolla, pitäisikin elää elämäänsä täysillä eteenpäin siihen hetkeen asti kunnes kuolevat. Joka ei elä elämäänsä sitä kunnioittaen ja sen hyvin käyttäen, ei mielestäni ole kuoleman arvoinen. Kuolema on myös asia, joka tekee ihmisestä ihmisen, juurikin tieto siitä, että jonain päivänä elämä loppuu, saa ihmisen elämään elämää, jossa ei kadu mitään.
Useimilla tämä ei toki onnistu, ja ihminen joka ei kadu elämässään mitään, on muiden mielestä outo tai jollain psyykkisellä tavalla sairas.
Jotta ihminen muistettaisiin poismenonsa jälkeen, täytyy tämän elää elämä, joka on muiden muistamisen arvoinen. Kuinka moni muistaakaan naapurin vanhan mummon viitisen vuotta takaperin. Nainen ei pitänyt kovaa meteliä itsestään, eikä ollut muutenkaan kovin seurallinen. Muistaisitteko te hänet? Entä muistaisitteko vanhan rouvan, joka kävi teillä aina synttäreilläsi ja toi lahjoja, joka otti sinut sisälle asuntoonsa, kun olit unohtanut avaimesi tai jotain muuta? Muistaisitteko te hänet? Ihmiset muistavat parhaiten ihmisen, joka on pitänyt melua itsestään ja ollut mukava ja seurallinen. Myös ihmiset jotka ovat saavuttaneet jotain suurta, muistetaan ja heitä muistellaan vielä paljon pitemmällekkin, kuin jotakin tavallista tallajaa.
Niinpä ohjeeni onkin: asettakaa tavoitteenne mahdollisimman korkealle, menkää ulos ja tehkää ystäviä ja olkaa erilaisia ja urheita. Saavuttakaa jotain suurta ja tulkaa legendoiksi.

Säännöt tähän palkinnonjakoon menee seuraavasti:Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa. Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Ja palkinnon minulta saavat seuraavat blogit:

Happines is my ambitiot

Tanssi kohti kuolemaa

Elämä ei kanna

Peilin henkäys

Shotalicious

Dream, that became nightmare

Luulin tänä aamuna, tuskaisasta yöstäni huolimatta, että tänään olisi hyvä päivä. Alkuun se olikin. Melkein koko päivän. Ei valittamisen sanaa. Kaikki meni ihan hyvin. Nyt kun ilta alkaa hämärtyä olen alkanut ajatella, että hyvä päiväni on jälleen muuttumassa pahaksi.

Olen elämäni aikana rikkonut melkein jokaista seitsemästä kuoleman synnistä.
Olen:
- Vihannut.. monia
- Himonnut... jotain, mitä en ehkä voi saada
- Ylensyönyt... suruuni
- Ylpeillyt... teoillani
- Ollut kateellinen... ihmisille jostain, mitä en voi saada

Mutta en kuitenkaan ole:
- Ollut ahne... sillä olen saanut paljon, niin paljon, etten tarvitse muuta
- Ollut laiska... sillä se ei ole sitä, mitä olen

Tulos: olen rikkonut viittä ja välttänyt kahta. Huono suhde. Pakko myöntää.
Olen huono ihminen tiedän sen. Vaikka kuinka yritän, en onnistu olemaan tarpeeksi hyvä, ja mitä enemmän pääsen lähemmäs sitä tavoitetta, sitä enemmän minua painavat alas muut ihmiset.

Minun ei tarvitse viillellä, ainakaan tänään. Tänään biologian tunnilla testattiin veriryhmät. Nautin itseni testaamisesta ja muiden testaamisesta. Minun ei tarvitse tänään tehdä siis mitään
olen "kylläinen". Niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Mitä sitten opin tänään? Tunnistin itsestäni piirteen, jota minun kai pitäisi pyytää anteeksi muilta. Valehtelen paljon. Sanon toista ja ajattelen toista. Jos joku on nähnyt täydelliset naiset, niin minua voisi verrata Bree van de kampiin. Hänen laillansa naamaani koristaa naamio, joka pitää oikeat tunteeni poissa muiden näkyviltä.
En ole pitkään itkenyt muiden nähden. En ole näyttänyt masennustani, vaikka se pahimpina päivinä näkyy ilmankin sitä. Mutta yksi asia erottaa minua ja Breetä: hänen naamionsa ei tuhoa sisältä päin vaan ulkoa päin.
Ehkä se on sitä, mitä sanotaan uniikkiudeksi.

Perhosia ja muutama ylimääräinen viilto

Kävelin taas tänä aamuna kouluun. Pakkanen oli pureva ja kaikkialla oli valkoista valkoista. Pakkanen on kuivannut silmäni ja nykyään aina mennessäni ulos mieleni tekee itkeä vain sen vuoksi, että kyyneleet tulevat helpommin.

Vuosien varrella minusta on tullut taitava valehtelija. Se alkoi silloin kun ensimmäisen kerran masennuin. En kertonut kenellekkään, eikä kotonakaan aavistettu mitään. Olin vain ja yritin selvitä. Se meni vähitellen ohi, mutta niin kuin moni muukin asia luonnossa, sekin tekee aaltoliikettä. Se on kuin talous, kuin ilmasto, terveys, sade, paiste, vuodenajat, kuin melkein mikä tahansa. Välillä on todella hyvä ja välillä todella huonoa.
Se on vain yksi elämän perusasia, johon pitää tottua. Sen sijaan, että vain valittaa, kuinka epäoikeudenmukainen ja paska maailma on, kannattaa miettiä, mitä siinä on sellaista, johon itse voi vaikuttaa niin, että maailma olisi monelle muulle parempi.
Tiedän, että se on vaikeaa, mutta yrittäkää edes. Jos kaikki yrittäisivät edes tehdä niin, maailma olisi paljon mukavampi paikka elää.

Kaverini sanat palauttivat tänään mieleeni, miten paljon vihaankaan sanoja, joilla ihmiset eroavat toistaan. Kaikista eniten vihaan sanoja "On parempi, jos..." Pelkästään sanat itsessään saavat minut hyvin vihaiseksi. Niinpä jos eroatte jonkun kanssa, älkää käyttäkö niitä sanoja kiitos. Niille on niin paljon parempaakin käyttöä.

Olisin halunnut viillellä taas eilen. Pakko kai se on myöntää. On vain niin tyhjä olo, että halusin saada edes jotain... jotain tunnettavaa. Annan muille ihmisille kaiken iloni, hyväntuulisuuteni ja lohdutukseni ja lopulta minulle ei jää mitään. Ei se ehkä haittaa minua, olen liian masokistinen luonteeltani, niinpä kaiken tämä kirjoittaminenkin on tekopyhää minulta.
Anteeksi siitä.

One, two, three, blow your heads off bitches and smile to me

Tänään oli raskas päivä niin koulussa kuin kotonakin. Koulupäivä oli pitkä ja tylsä, ja suurimmaksi osaksi meille vain ilmoiteltiin taas uusia ja uusia kokeita. Kotona taas en pysty keskittymään edes syömiseen, kun häiritsevä päänsärky jäytää kalloani sisältä päin.

Haluaisin vain painaa lipasimmen ohimolleni ja tutkiskella aivojani seinältä lähemmin. Toki pelkästään tämä ajatteleminen huvittaa minua omituisen magaaperilla tavalla, vaikka olen aivan vakavissani aikeeni suhteen.

Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin haluan vain leikata kaikkille ihmisille suuremman hymyn ja ommella sen sitten kiinni. Voin vain kuvitella kaikkien wanabee pissiten ilmeen, kun terävä veitsi halkaisee heidän kielensä ja viiltää heidän kasvoihinsa hymyn, joka jää siihen ikuisiksi ajoiksi. Ja äskeisellä kommentilla en tarkoita kaikkia pissiksiä, sillä on olemassa muutama ihan siedetäväkin. Pikemminkin haluan tehdä sen muutamalle tietylle henkilölle.

Ainakin he hymyilisivät ikuisesti.

Olen viime aikoinna kuunnellut paljolti ooppera, en voi sille mitään. Pidän vain niistä niin paljon. Toki ne eivät masennuksessa ole parasta kuunneltavaa musiikkia, mutta laittaessaan Verdin La Traviatana soimaan, niin siitä löytää outoa lohtua. Ooperoissa kaikki on täydellistä: jokainen ääni, jokainen soitin, jokainen säe on täsmälleen oikean aikainen ja hyvä ja matalalta laulettu oopera on nautinto itsessään.

Toki joillekkuille ooppera ei sovi, eivätkä he voi sietää niitä, mutta henkilökohtaisesti pidän useimmista, tosin kieltäydyn ankarasti kuuntelemasta teoksia, jotka sisältävät korkealta laulavia naisvokalisteja, koska se vain on niin tuskaisan kuuloista.

Deathday

Olin yllättynyt tänää, kun olin oikeasti saanut jotain tehdyksi. Olin ajatellut, etten laiskuuttani saisi mitään merkittävää tehtyä, mutta toisin kävi. Tein englannin suulliseni tänään, vaikka kyseinen juttu on minulla vasta kahden viikon päästä.
Nyt olen ihan väsynyt, niskaani särkee, enkä jaksa edes ajatella.

En ole nukkunut levollisesti viime aikoina. Unet, joita en enää aamulla muista vainoavat minua päivät ja piinavat minua yöt. Nukun ihan sikeästi, mutta tyhjyys jäytää minua aamuisin. En tiedä mitä olen nähnyt, mutta en haluaisi nähdä mitään uudestaan.

Yötä seuraa päivä ja päivää yö, mutta minulle jokainen hetki on kuin henikökohtainen painajainen.

It's called vanity sweetheart

Parin viimepäivän aikana olen tiukkaan miettinyt, millä nimenomaisella tavalla haluasin kuolla.
On olemassa hyvinkin monta variaatioita tapahtumasta, jonka lopputulos on aina sama. Henkilökohtaisesti pitäisin ehkä kuitenkin itselleni sopivimpana kuolintapana hirttäytymistä tai silpomista. Toki tietenkin lääkkeet ja itsensä ampuminenkin ovat omalla tavallaan viehättäviä, mutta miellän ne hivenen alentaviksi ruumiita kohtaan.
Mutta nimenomaan itsenisilpominen olisi hyvin mielenkiinoista. Toki vielä lavastaisin näyttämön kuolemalleni, olen sentään sen verran turhamainen.

Turhamaisuudesta puheenollen, olen myö ajatellut paljon tulevaisuuttani, ja tullut siihen tulokseen, että en varsinaisesti tiedä, mitä haluan. Toki minulla on suuntaa, ja joitan päämääriä, joita haluan saavuttaa. Yksi niistä yli muiden olisi oma lapsi. Oma pieni suloinen ruskea silmäinen, tumma ja kihara hiuksinen pieni poika. Olen pohjimmiltani niin lapsirakas, että pelkästään lapsen ajatteleminen yhdistettynä ajatukseeni seksuaallisuudestani masentaa minut niin täydellisesti, etten enää saa happea.
Homoseksuaaleille ei myönnetä adobtiota, eivätkä kaksi miestä voi saada lapsia. Niinpä pelkäänkin, että unelmani omasta pienestä vauvasta sylissä jää vain kaukaiseksi haaveeksi, joka lipuu taivaanrantaan kaiken muun mukana.
Tietysti on itsekästä ajatella näin, sillä onhan maailmassa paljon muitakin ihmisiä, jotka syystä tai toisesta saa lasta tai lapsia, vaikka haluaisivatkin.

Eikä ainoastaan unelma lapsesta pidä minua hengissä. Olen pohjimiltani niin läheisyyden kipeä ihminen, että nimenomaan sen oman rakkaan löytämine on minulle hyvin tärkeää. Tästä kaiketikin koko onnettomuuteni ja masennukseni kierre on alkanut: siitä etten ole löytänyt ketään, jota rakastaa.

Unelmien Sielunmessu

Tässä on kuvakokoelmatyöni melkein kaikista

maailman joukko- ja kansanmurhista

Olen ajatelut laittaa sen tekstieni omistukseen taustaksi.

Omistusteksti on:

"Nille jotka ovat pimeässä: tämä tien on rakennettu teille.

Ja

Kaikille niille, joiden ei olisi kuulunut menehtyä sinä maailman päivänä"

Tyhjyys on hallitseva

Se jättää mykäksi ja kuuroksi

Jäytää sisimpää

Kun ei ole tunteita

Ei mitään

Kauan luulin,

Että sitä kestäisi kiusesti

Mutta ei kuitenkaan

En kuitenkaan

Ole tavannut ketään

Joka liikuttaisi minua sisältä mihinkään

Mutta olen tavannut monia,

Jotka parantavat minua,

Ihmisiä josta välitän

Mutta välillä sekään ei riitä

Kaikki on tyhjää

Olen ei kukaan

Matkalla ei minnekkään

Ilman mieltä

Ilman toivoa tulevasta

It's all a game,

avoiding failure

when true colors will bleed

all in the name of misbehavior

and the things we don't need

I lust for after no disaster can touch

touch us anymore

and more than ever

I hope to never fall,

where enough is not the same it was before

Poet Of The Fall, Carnival Of Rust

Love me before dawn

When day comes

Kill me

That I can finaly cry

And then

Love me after day is over

So I will be yours forever

Älkää katsoko minua

On jälleen sitä aikaa.
En pysty enää nukkumaan kunnolla tai tekemään mitään.
En tiedä mitä minun pitäisi ajatella.
Ihmiset pitävät minusta ja minä pidän ihmisisitä, vaikka en käsitä mitä he minussa näkevät. Ehkä omakuvani on jo niin vääristynyt, etten hahmota itseäni, tai sitten ihmiset vain näkevät minussa jotain sellaista, mistä en itse ole tietoinen.
Kyyneleet ovat jo niin lähellä. Auttaa aina, jos saan itkeä. Toivon vain, että en itke muiden nähden, koska en halua heidän näkevän, millaiset tunteet kätken kasvojeni taakse.
Tuntuu kuin kasvoni, jotka katsovat minua peilistä eivät olisi omani, vaan jonkun muun. Kuin kuivat käteni eivät olisi taiteen istrumentit vaan syvien viiltojen jumalat.
Viillot... ne neljä, jotka olen huolella hoitanut pois näkyvistä, ne neljä, joita en enää pelkää niin kuin aijemmin. Pelkään mitä ihmiset ajattelevat minusta.
Eräs ystäväni sanoi, että itsemurha ja viiltely on sitä, ettei välitä itsestään, mutta olen sitä mieltä, että se on kukkua. En tehnyt kaikkea itselleni vain väliinpitämättömyyttäni, vaan siksi että halusin tuntea jotain... jotain muuta kuin tyhjyyttä.
Viillota ovat tulleet minulle synneiksi ajan myötä. Aina kun mainitaan itsensä viiltely, tunnen syyllisyyttä. Kukaan ei koskaan tiennyt viilloista. En jakanut salaisuutta kenenkään kanssa, mutta sitten kun tuli uusi kesä, pelkäsin, että ne näkyisivät, mutta eivät ne näkyneet.
Nykyisin sisäreisilläni ei näy mitään. Tein kaiken liiankin hyvin.
Joskus kaipaan punaisia viiruja, ne sentään tekivät maailmastani todellisen.

En tiedä enää...

En tiedä enää, mitä kirjoittaa, sant eivät yksinkertaisesti riitä. Haluan sanoa jotain ääneen, mutta en tiedä mitä sanoa. Kaikki on jollain tavalla huonosti, koko maailma kaatuu päälleni.