Toivo

Joka katsoo minua, mutta ei näe, on minut omistava
Joka minuun katsoo, ja näkee, on minut joskus hukannut
Ja on minut uudelleen löytävä

Joka minua vihaa, omistaa minut
Joka minua anoo, ei ole minua koskaan tuntenutkaan
Ja on minut vierelleen saava ikuisiksi ajoiksi

Minut, toivon

Aava, tyhjä, musta

Maailmani palaa pimeydessä luuytimeensä asti. Joskus kai se oli sateenkaaren värinen, täynnä laulavia lintuja, mutta nyt musta on sen muoto ja jokainen lintuni on kuollut.

Tyhjyys on osittautunut aavaksi ulapaksi, johon hukkuminen olikin niin paljon helpompaa, kuin muistin.

Tarotkorttini syttyivät palamaan ja valaisivat mustan meren hetkeä ennen kuin se pyyhki tsunamin tavoin kaiken elollisen ja kaiken tärkeän pois maailmasta. Kohtalon kahleet murenevat, kuin ne olisivat lasia, sokaisten minut palasillaan.

Unohdin itseni johonkin, hukkasin viimeisetkin rippeet olemassaolostani. Kuolema syleili minut ruohokentillä ja muistoni, tarkoitukseni, satoi alas pisaroina.

Sokaistuin

Kuva: Blind me by Silaynne from deviantart

Menetän näkökykyäni ennen nukahtamista. Maailmasta ympärilläni tulee ainoastaan väriläiskiä, ei muuta. Vaivun tiedottomaan tilaan, jossa ainoastaan minä seuraan mustia viivoja unieni rajamailla. Koko todellisuus voisi muuttua uneksi, enkä edes huomaisi sitä, sillä ei olisi minulle merkitystä. Tyhjä elämäni pysyisi tyhjänä ja jokaisen tunteeni värittämä pieni maailmani pitäisi juhlat julkiselle tuholle.

Suihkua ja teetä

Kylmä, kylmää, kylmempää. Voisin keittää teetä. Jotain muuta kuin earl greytä, koska sitä olen kohta juonut rjähtämiseen asti. Voisin mennä suihkuun, mutta sitten varmaan muuttuisin rusinaksi, kun yrittäisin saada oloani paremmaksi lämpimällä vedellä. Kuinka naurettavaa. Voisin syödä, mutta se tietäisi lihoamista, mikä ei missään tapauksessa olen hyvä asia. Kuinka ironista.

Nyt pystyn jälleen muistamaan, miksi tein, mitä tein. Tyhjyys on poissa. Kokonaan. Nyt on vain katkeruus ja toivon epätoivoiset yritykset koettaa pelastaa kurjaa ihmisrauniota. Mitä tämäkin sitten on? Onko tämä lopultakin parempi kuin tyhjyys? Niin omituista kuin se onkin, niin on. Nyt pystyy edes tuntemaan jotain, jotain muuta kuin täydellisen tunteettomuuden tuoman harmauden.

On kai turha toivoa elämäänsä sisältöä, koska se ei oikeastaan riipu itsestä, vaan muista ihmisitä, ja siitä, kuinka he tekevät elämääsi sitä. Niinpä, kun ei itse voi tehdä asialle mitään, voi asiasta jopa valittaa. Toisaalta kyllä olen liian väsynyt valittamaan. Ehkä menen vain nukkumaan, juon teetä ja lillun hieman itseäsäälissä. Ei siitä parempi olo tule, mutta aika kuluu.

En se ole minä, joka hymyilee

Ulkona satoi ensimmäisen kerran
Ja oli yksin ison varjoni alla
Ilta väritti taivaan harmaalla

Katuvalot tekivät vesipisaroista kauniita
Hymyilin hetken, kunnes lääkkeeni alkoivat vaikuttaa
Ei, en se ole minä joka hymyili

Jäänteet

Kun katsot minua, mitä näet? Näetkö toden vai valheen jonka luon? Läpäiseekö katseesi naamioni vai jääkö se vain pyörimään meikin peittämälle iholleni?

Minä tiedän, mitä valheen takana on. Mitä naamio kätkee taaksensa. Ja ainakin kaksi muuta ihmistä tietää, mitä siellä on. He ovat kohdanneet minut. Katsoneet valheeseen ja nähneet toden.
Nähneet, kun valhe kuolee, ja todistaneet totuuden.

Kaippa minä joskus olin ihminen, ehkä joskus olin jotain kokonaista. Mutta ihmiset, jotka väittävät tuntevansa minut, tuntevat ainoastaan valheen. He tuntevat ainoastaan palasia siitä kokonaisuudesta, jota kutsutaan ihmiseksi. Ihmisestä, joka minä joskus olin.

Se ihminen ei enää koskaan palaa. Mikä joskus särjettiin, poljettiin maahan ja revittiin tuhkaksi kuraan, ei koskaan tule takaisin. Ei minustakaan koskaan enää saa eheää.
Mutta ehkä joskus vielä, jos uskallan toivoa edes pienen rahtusen, minusta tulee kokonaan uusi ihminen. Ihminen, joka on muovattu savesta, johon tuhka vanhasta ihmisestä on sekoitettu. Sitten ehkä olen jälleen kokonainen. Kokonainen ja todellinen.

Melodia toivolle ja kuolemalle

Kun esirippu laskeutuu, elämän näytöksen lopuksi,

Tanssin jälleen yksin.

Melodia lakkaa muuttumasta ja olet kanssani.

Kauan sitten kohtalon erottamana, jossain märkien kallojen mailla

Leikatut liljat vannovat kostoa toisille kuninkaallisille.

Ja päättäväinen pimeys suunnittelee petoksen aamun hämärälle, ollakseen yhdessä aamun kanssa.

Eläen unessa, ei kukaan tajua ruumiin mätänevän.

Ja niin kuin joskus kauan sitten, nytkin joku uneksii uuden unen,

pienen ja hauraa, mutta täynnä yön taikaa.

Lohikäärmeet laulavat oodin siniselle taivaalle ja toinen kaksosista kuolee meren rannalle.

En tanssi enää koskaan yksin.

Hiljainen kuiskaus kuolemasta saa veden väreilemään, tehden tähdettömän taivaan täydelliseksi. Melodia, jota kukaan ei tunne soi jälleen. Laulan sen, mikä on kieletty.

Kuumat kyyneleet tahrivat toivon posket, sillä hän on rakastunut kuolemaan.

Kaakaota ja kyyneliä

Teki mieli kaakaota. Teki mieli kaikkea muutakin, mutta paastosin. Mutta kaakao se vasta lämmittää. Tekee oloa paremmaksi kun rintakehää vihloo ja tuntuu kuin tukehtuisi tukahdettuihin kyyneliin, jotka vahvojen käsien tavoin vääntävät sydäntä koko kierroksella solmuun. Kiduttaen.

Nyt pidän sanani. Ei enää enempää. Ei ainakaan tänä vuonna. Ja haen apua. Lupaasin sen ja sen lupauksen pidän.  Kaakaon ja kyynelien kautta.

Se on nyt tehty. Viimeisen kerran.

Rintakehääni sattuu, leikkasin ohuesti, mutta syvälle. Enemmän kuin naarmuja. Enemmän sieluun kuin ruumiiseen. Verta valui rintakehälleni.

Minulla on nimeni, sieluni nimi. Sydämeni nimi. Oma nimeni. Oma Toivoni.

Ihanan euforinen kipu, masokismin ilotulitus, seilaa rinnallani. Silti sisimpäni on tyhjä. Tyhjempi. Ei enää kipua.

Rintakehälläni sana HOPE, kaiverrettuna partaterällä. Kostea edelleen verestä. Omastani.
Mikä oli aloitettu, vietiin loppuun. Nyt se on tehty. Viimeisen kerran.

Moment is eternity

One last breath echoes trough the air
On the moment before I die

One last kiss is given from my lips
A kiss of death, wich no one will have

A plain knife agains my skin
Before it cuts trough my flesh
And one moment is eternity

A. Hope

Vuosi sitten, aika tarkkaan oikeastaan, ajattelin viillellä itseeni nimen painless, viillellä selkääni tuon ihanan sanan, jota rakastan edelleen. Rakastan sitä ajatusta vieläkin. Siltikin myös uusi ajatus on mielessäni: viillellä nimi hope solisluilleni. Olen kivuissani ja etsin kivuttomuutta, mutta tiedän, että se, että ei sattuisi sisälle, on mahdoton asia. Niinpä tarvitse edes rahtusen toivoa paremmasta tässä maailmassa. Sen verran, että jaksan.
Yksi toinenkin asia on; kaipaan veistä ihollani. Se ajatus lämmittää ja tuo turvaa. Todellisuutta elämääni. Ja kun viiltelisin iholleni toivon, en tarvitsisi yhtään korua, koska yksikään kääty ei voi olla toivoa kauniimpi.

Vankina yksinäisyyden, matkalla pilvitarhaan

Veisitkö minut johonkin?
Vaikka onnellisuuden pilvitarhoihin?

Joskus vaivun harhoihin
Mutta siltikin olen vapaa

Vapaa, mutta siltikin
Vanki yksinäisyyden

Jos olisin perhonen
Olisin sidottuna siipien välistä

Kahlehdittuna tyhjyyteen
Eksyisin itseltäni

Hukkuisin teihin
Ja painuisin jällee itseäni vasten

Aina yksin. Yksinäisyyden tornissa vankina.

Pound by chains

Mieleni on tyhjä. Tyhjä kuin valkoinen kangas ennen maalausta. Ontto. Joskus masennus tai suru värittävät tyyneyttäni ja sitä seuraa pakonomainen nauru tasapainottamaan mieltäni takaisin kuntoon. Mutta muuten olen tyhjä, yksinäinen, aava ulappa, jolla kylmä talviviima poukkoilee. Ulkona kaikesta. Onttona elämästä.
Yksinäisyys on ollut tuttuni ja vanhan rakastajan tavoin se raastaa sydäntäni, kunnes kyyneleeni puhdistavat poskeni.

Olen sidottuna tyhjyyteen jälleen. Olen kokonainen mutta hajalla. Hukassa, mutta silti löydettynä. En ole kokonainen vielä. En ihan, vaikka mitään tuhoavaa ei ole tapahtunut. Olen kestänyt. Olen hukannut itseni sisältä, mutta ulkoa olen muiden löytämä.

Naamio valehtelee kasvoillani, jotta minun ei tarvitse näyttää mitä olen nyt. Ei muiden tarvitse tietää. Jotkut tietävät, tuntevat minut, mutta muille minun ei tarvitse kertoa, ei jakaa sieluni tyhjää maisemaa.

Waltz of the Flowers

Tanssita minua yön hämärille tunneille

Paina kätesi omilleni, anna kämmenesi painua yläselkääni vasten
Musiikin tahtiin jalkamme kulkevat, piirtävät utuisen rakkauden viivoja kiiltävään parkettiin

Valssi on kauneuden tanssi, katkeran rakkauden tanssi
Mutta se on leikkisä, niin kuin minä
Vahva ja keveä niin kuin sinä

Keinuva tahti lumoaa
Tempaa mukaansa ohuiden kosketusten maailmaan
Ja jokainen uni, jonka näen, on päivällä totta



Kiitokseni Tšaikovskille mielenterveyteni osittaisesta pelastamisesta. Kiitos.

Ja ikkuna hajosi

Aamulla kaikki on hyvin. Hymyilen ja tuntuu hyvältä. Jaksan yrittää sekä jatkaa elämääni. Ainoastaan päivän. Auringon ajan kääntyessä lopulleen, hämärän hiipiessä horisontista taivaankannelle, muistutetaan minua siitä, että liika optimistisuus kostautuu. Riisuttu silkkinauha laukussani on merkki kivuistani. Merkki että en voi hyvin.
Ajattelin jo aamulla, että josko tänään poistaisin sen ranteestani, josko antaisin vihdoin olla ja voisin paremmin. Todellisuus olikin jotain muuta. Ehkä se oli väsymys, ehkä jokin muu, mutta mieleni hajoaa kuin ikkuna mustaan kadotukseen. On onneton, surumielinen, haikea tunne. Ahdistaa ja väsyttää. Silmiä polttaa.

Kuin kuolisi. Ja musta nauhani saa palaa käteeni kiinni kun sydämeni lyö viimeisen kerran.

Maailman pitää muuttua

Kiduttaja, murhaajat
Tappajat ja muut
Hyvät ihmiset

Muutama kouluampuja, sotilasjohtaja, insesti-isä
Poliitikot, petturit, valapatot
Hyvät, onnelliset ihmiset

Selkäänpuukottajat, matyyrit, tekopyhät
Pettäjät, raiskaajat, huumepomot kalliissa nahkakengissään
Hyvät, onnelliset, pyhät ihmiset

Valehtelijat, sanojen syöjät
Ihmiset ilman mitään sisältöä
Hyvät, onnelliset, pyhät, kokonaiset ihmiset

Onko tämä millä maailma voi muuttua?

Entäpä hajonneet, korjaajat
Ulkomaalaiset ja optimistit
Homot, lesbot ja transseksuaalit
Pahat ihmiset

Kaikki vihreät ja uskonnollisesti erilaiset
Lesket ja vahukset nojatuoleissaan
Pahat, onnettomat ihmiset

Rehdit ja kunnolliset
Rehelliset ja todelliset, avuliaat
Omien ongelmiensa ja virheidensä myöntäjät
Pahat, onnettomat, kirotut ihmiset

Itsemurhassa kuolleet,
Ihmiset, joiden sielusta ovat rippeet jäljellä ja sydän kuin neulatyyny
Pahat, onnettomat, kirotut, hajonneet ihmiset

Ovatko tässä oikeuden puolustamat, maailman syleilemät?

Copyrights A.J.Mäntylä

Tosiasia on, että maailmamme ei voi muuttua ellemme me muutu. Ellemme myönnä omia virheitämme, ellemme tule rehellisiksi itsellemme ja muille. Sanotaan että maailma on paha paikka. Ihmiset valittavat omaa kurjuuttaan, mutta onko kukaan teistä ollut niin epäitsekäs, että olis koettanut poistaa maailman kurjuuden. Onko kukaan teistä kyennyt ohittamaan omia ongelmiaan ja olemaan paikalla, kun muut tarvitsevat?

Se, että sattuu ja on paha olla, ei aina tarkoita että on hajonnut. Se, että on kärsinyt ei tee ihmisestä kuollutta. Vauraus ei tee onnea, eivätkä ilkeät sanat tee oloa paremmaksi. Kuka tekee maailmasta paremman paikan, ellemme me?

Uni

Silmäni sulkeutuvat hiljalleen. Valahtavat kuin esirippu draamanäytöksen jälkeen. Minulla on lämmin ja olen väsynyt. Ei kiire mihinkään. En ole matkalla minnekkään.

Nukahdan.

Uni, tiedottomuus ja jonkilainen autuus rauhoittavat. Ei ole kuin tyhjyys ja väsynyt uni. Niin väsynyt, että se on kuin hienoin silkkimusliini. Läpikuultavana sivelee kasvojani. Valahdan tyynylleni.

Nukun.

Copyrights A.J.Mäntylä

Musta silkkinauha ranteessani

Onkohan kukaan koskaan sanonut, että ainoa suremisen arvoinen asia on ihmisen oma sydän? Ainoa, koska sydämellään ihminen suree kaikkia muita.
Onkohan kukaan koskaan sanonut, että itke ainoastaan oman sydämesi hautajaisissa ja sure sitä sydäntä suruajan loppuun?

Minä suren omaani. Suren hiljaa musta silkkinauha ranteessani. Suren ääneti hajonnutta sydäntäni.

Itkin sen hautajaisissa. Itkin haudan äärellä. Lauletut virret olivat kauniita.

Annan sydämeni muiston jäädä itseeni. Odotan samalla uuden rakentumista. Kyyneleet eivät turmele enää kasvojani. On hiljaista. Melkein hymyilyttää.

Musta silkkinauha ranteessani haalistuu ja lopulta otan sen pois. Silloin olen vahvempi, valmiimpi, enemmän enkeli kuin ennen maailman alkua.

( Juu, tästä ei tullut mitä piti, koska unohdin kahden virkkeen jälkeen mitä minun piti kirjoittaa :D)

Kahvilla.

Kahvikuppi höyryää kädessäni
Poika pöydän toisella puolella hymyilee hieman

Avaa suunsa ja sanoo sen olevan mukavaa, kun tulin mukaan
Hymyilen kainosti takaisin ja katselen kahvikuppiani hetken

Olen istunut hänen kanssaan kahvilassa iäisyyden
Jutellut luoja ties kuinka kauan

Hän nousee ylös ja pukee takkinsa
Halaa minua ja suuntaa bussille

Hymyilen vielä, käännyn ja lähden lumisateeseen


Aamulla herään ja tiedän... se oli vain unta. Taas.

Mistä tiedät?

Mistä tiedät, miltä huuleni maistuvat, ennen kuin suutelet minua?

Minä tiedän, että ne maistuvat mantelille ja vanilijalle, mutta kukaan muu ei.

Mistä tiedät, miltä hiukseni tuoksuvat, ennen kuin hautaat kasvosi hiuksiini?

Minä tiedän että ne tuoksuvat pesuaineelle ja hieman tyrnille.

Mistä tiedät, minkä väriset silmäni ovat, ennen kuin katsot minua silmiin?

Minä tiedän, että silmäni ovat sammaleenväriset, sekä sen, että niissä on ulkoreunalla vihreä raja.

Mistä tiedät, minkälainen ääneni on, ennen kuin pysähdyt kuuntelemaan minua?

Minä tiedän sen olevan hieman korkea, värisevä, eikä niin kaunis.

Mistä  tiedät, miltä kehoni tuntuu vasten omaasi, ennen kuin painat minut itseäsi vasten?

Minä tiedän, että tuntuisin pehmeähköltä, sileältä ja lämpöiseltä.

Mistä tiedät tuntevasi minut, ennen kuin tiedät minusta kaiken, minkä tiedän itsestäni?

And the Queen of heartless fell in love with King of hearts

Tyhjä oli Sydämettömyyden ääni, kun rikkinäisten sydämien Kunigatar lupautui Kadotuksen Kunikaalle morsiammeksi. Katkeruus oli pappi ja morsiusneitona Kyyneleet.
Mutta altarilta varastettiin, Sydämettömien Kunigatar, Sydänten Kuninkaan saleihin pelastettii, mustaan pukeutunut morsian. Katselivat toisiaan, Kunigatar ja Kuningas. Hetken olivat hiljaa kaikkien ihmisten sydämet.

"Onko sinulla tarpeeksi suurta sydäntä jakaa kanssani omasi?" Sydämetömien kunigatar kysyi. "Ei minun tarvitse omaani jakaa kanssasi, sillä katso, ei sinulta sydäntä puutu. Jos puuttuisi, kysyisitkö jakaisinko kanssasi omani. Ja jos et olisikaan kysynyt, olisin sen kanssasi jakanut siltikin."

Niin kaikkien Sydänten Kuningas suuteli ensimmäisen kerran Sydämettömien Kuningatarta. Ikuisuus unohti ja hukkasi hetkeksi itsensä, ihmisten sydämissä syttyivät valot ja Kuningas riisui Kuningattarensa Sydämettömyyden vaatteista, pesi tämän pilvitarhoissansa ruusuvedellä ja vaatetti rakkauden silkkiin.

Ja heistä tuli yhdessä Sydänten Kuningas ja Sydänten Kuningatar
Täydellisiä yhdessä, turhia erillään

Copyrights A.J.Mäntylä

King of hearts

Kuningas istuu yksin huoneessaan.

Hän katselee ulos ikkunasta, kädessään pitkä miekkansa.

Kuningas on yksin. Yksin niin kuin aina.

Nuori kuningas on, mutta murheen väsyttämät kasvot ja katkeruuden karaisema iho tekevät hänestä

vanhan kuninkaan.

Vanha sydän, vanha ulkomuoto.

Kuningas istuu hiljaa, hallitsee valtakuntaa ilman kuningatarta,

sydänten valtakuntaa ilman rakkautta.

Hän ei tiedä, että Prinsessa odottaa häntä edelleen.

Odottaa niin kuin aina.

Yksin, mykkänä ja hymyttömänä. Istuen tuolillaan tornin ikkunan edessä.

Yksi liike ja sydämen punainen väri valtaa kuninkaan näköpiirin.

Kuningas kuolee.

Samalla Prinsessa purskahtaa itkuun ja hänen sydämensä särkyy.

Voi sydänten onnettomuutta, voi kohtalon ivaa!

Voi sitä sattumaa, joka ei liittänyt yhteen Kuningasta ja Prinsessaa ennen kuin kuoleman jälkeen!

Punainen kuningas, herttakuningas,

sydänten kuningatar, herttakuningatar.

Yhdessä. Ikuisesti.

Herttakuningas ja herttakuningatar.

Copyrights A.J.Mäntylä

Where is the king of hearts?

King of hearts, but the sword away

King of hearts, your Prinsess still wates you and loves you

So but the sword away

Go and make the Prinsess, your Queen of hearts

The Queen of your heart

picture: The king of hearts by haruka85, deviantart
Text: copyrights owned by A.J.Mäntylä

There's a hole in my chest

Rinnassani on suuri aukko. Tai pieni aukko, jos haluaa toisen näkökannan. Sen suuruus riippuu omasta mielentilastani. Omasta jaksamisestani. Siinä aukossa minulla kerra oli kai sydän, joka oli ehjä. Mutta aikojen saatossa, se sydän säröili liikaa rakkauden petoksessa ja kivussa. Yksinäisyydestä se lohkesi kulmista. Se sydän, joka minulla oli piilossa lasikuvussa, okaruusujen metsän keskellä.

Ei se muuten olisi särkynyt. Ei muuten, ellei lapsellinen luontoni oli päästänyt niitä ihmisiä lähelle. Ihmisiä, jotka eivä kunnioittaneet hajoavaa lasisydäntäni. Valhe on sydämeni turma, valheelliset rakkaudet sen syöpä.

Lopulta ei sydämenikään kai enää kestänyt, vaan uudelleen pakeni käsistäni ja lukitsi itsensä linnun tavoin kultaiseen häkkiin. Hukkasi avaimen mieleeni ja antoi itsensä jälleen unohtua, että maailman katkeruus ei sitä enää turmelisi. Mutta eipä tullut sydän miettineeksi, että minuun jäi sen mentävä aukko. Sen aukon tilalle minun pitäisi keksiä jotain uutta. En kuitenkaan halua, koska tiedän, että se on anoreksiani, ahditukseni tai yksinäisyys, jotka varastavat sydämeni paikan. Sitten kun joku tulee elämääni, en enää osaa rakastaakkaan, kun joku muu on sydämeni paikalla.

Aukko sydämessäni ei kasva, vaan kutistuu, haalistuu arviksi rintakehääni. Lopulta kai, kun aukko on tarpeeksi pieni, lasisydän luikahtaa takaisin.... voin vain toivoa... voin vain luottaa... koska lopulta minulla ei ole muuta kuin sokea luottamus ja toivo.

101

101. kirjoitukseni. Nyt kaiketi lienee aika miettiä, että mitä on tapahtunut viimeisen sadan postauksen aikana ja mitä on muuttunut. Elän jälleen oman elämäni rajamailla. Edelleen eksyksissä peilissä. Tunteet ovat samat kuin vuosi sitten.
Olen nähnyt kolme poikaystävää. Kolme miestä olen rakastanut ja kolme miestä on minut jättänyt. Mietin jo, että miten en ole kyyninen vieläkään, mutta pelkään, että se vaihe varmaankin tulee tämän vuoden puolella. Usko ihmisiin horjuu, kun jää kuolemaan oman elämänsä rajalle.

Kuten minua pitkään lukeneet saattavat tietää, tämä ei varmaankaan ole varsinaisesti ole 101. postaukseni, vaan 110. lienee lähempänä. Syynä tähä on se, että poistin aikanaan kaikki ensimmäiseen poikaystävääni viittaavat postaukset ja pyyhin teksteistä viittaukset pois.

Luulen, että kun lopulta tulee mies, joka rakastaa minua, en voi enää rakastaa häntä, koska katkeruus ja särkyminen ovat vieneet kaiken taidon rakastaa ihmistä juuri "sillä" tavalla.

Maailmani on muuttunut parempaan suuntaan: en enää koe koulukiusausta, ja minusta tuntuu, että ainakin tällä erää kuulun tähän maailmaan, enkä kuolema jälkeiseen. Uusi kouluni on pirteä ja ihana paikka. Paljon ihania ihmisiä odottaa siellä taas loman jälkeen. Samoin kuin päättymätön raadanta koulutöiden parissa.

Tulinen ja kiireinen viimevuosi jätti syvät jäljet ja toivoisin, että tämä vuosi toisi mukanaan enemmän hyvää, enemmän aikaa parantua kaikesta. Toivottavasti seuraavan sadan postauksen aikana kohtaan paljon uusia, ihania ihmisiä, ehkä rakastun uudelleen, nauran enemmän, kuin itken.
Vietän yöni nukkuen, päivät eläen, unet unelmoiden.

Kiitän kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet tukenani vaikeina aikoina! Rakastan teitä ihan valtavasti! Ja antakaa anteeksi myös se, että olen niin kurja ja vaikea tapaus... Kiitän myös kaikkia ihania lukijoitani siitä, että ovat jaksaneet lukea valitustani ja paskan jauhantaani. Se merkitsee minulle todella paljon!

Kursi itsesi kasaan

Mistä kursia itseni kasaan? Niistä jumalaisen ihmisen paloista, jotka heitettiin kadotukseen toivon ruoaksi?
Niitä jäseniä ei enää näe kuin toivossa. Toivossa, joka on vienyt jo melkein koko ruumiini. Kaunis on sen sileä iho pimeydessä ja kauniit ovat sen vihertävät silmät jotka tuikkivat hiljaa.

Toista on olla minä, se jolta raajat on viety ja jonka ruumiista loput osat ovat kokonaan palaneet katkeruudessa mustiksi kuin nokikokkareet. Kyllä minä itsen jälleen kokoan. Kursin itseni kasaan toivon vatsassa. Täytyy vain hypätä kadotukseen, niin kaikki onnistuu.


"Kursi itsesi kasaan." Niin hän sanoi minulle, jälleen hajotti minut ja jätti minut kasaamaan ruumistani särkyneistä paloista.

Katkeruus ja kyyneleet viiltelevät jalkapohjiani ja maa illkkuu "Siinä sinä taas menet, naivi, luottavainen, hölmö. Itsellesi sinä olet tämän tuonut, joten Golgatalle tulee sinun lasinsiruja pitkin kulkeman. Nosta oma kivipaatesi yksinäisyydelle ja anna lasisydämesi särkyä lopulta kokonaan."

Miksi uskoinkaan noita sanoja? Miksi alistuin rakkauteni turmelemaksi? Ei hän ole muuttunut, olen hänelle edelleen peliä. Hän tulee, voittaa ja särkee sydämeni. Vaan ei enää. Ei kolmatta kertaa. Tässä shakissa minä hävisin, mutta ensi kerralla pelataan venäläistä rulettia.

Kohta vapina alkaa. Se on merkki kun ei enää kestä. Naamioni on jo paikoillaan. Otan sen vielä yöksi pois. Itken vaikka aamun alkutunneille, mutta ne ovat viimeiset kyyneleet hänelle. Sitten, verhoan kasvoni valheeseen.

Ehkä joskus luokseni tulee mies, joka suutelee ja ottaa lasisydämeni käsiinsä. Ilman väkivaltaa rikkoo suojamuurit ja raivaa ruusumetsän. Varovasti koskettaa, pientä lasisydäntä.

Copyrights A.J.Mäntylä

I followed the once lost White Rabbit

On the other day, I came across with a white rabbit

Pure white was its colour and soft it was as well

It looked at me, for we had met long time ago

I thought, I'd never see it again

But there it was, right in front of me

It looked at me to the eyes, as it would like to ask "Where the hell have you been?"

And then it started moving and I followed, followed the once lost white rabbit

And off it went, to the rabbit hole, and I crawled affter it

So I fell down and down and down,

all the way to Wonderland

Copyrights A.J.Mäntylä

Knot: copyrights of Alice, White Rabbit and Wonderland are owned by Lewis Carol

Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaikessa se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii

Tapahtumilla jo ensimmäisenä päivänä kruunattu vuosi on tosiaankin lähtenyt melkein jo käsistä. Poikakaverini kertoi eilen, ettei koskaan ollutkaan rakastanut minu, samalla kun ystäväni on TAYS:issa yliannostuksen vuoksi. Lisäksi entinen poikaystäväni otti yhteyttä ja kysyi voisimmeko ainakin olla ystäviä.
Eilen illalla olin sekaisin, enemmän kuin pitkään aikaan. Olin juuri eronnut ja keskustelin miehen kanssa, jonka oli hylännyt entisen poikaystäväni takia.

Hän kysyi, mitä oikeasti tapahtui ja puhuin suuni puhtaaksi hänelle. Sitten me puhuimme, puhuimme melkein kolme tuntia yhteensä. Jaoimme elämämme jälleen keskenämme ja tajusimme, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä. Hän kertoi edelleen rakastavansa minua ja minun oli pakko myöntää, että minullakin oli tunteita häntä kohtaan. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että meistä voisi tulla vielä jotain. Lupasimme toisillemme, että ystävänpäivänä päätetään kaikki lopullisesti.

Itken jo kolmatta kertaa, itke jonkinlaista tyhmyyttäni ja pientä iloani. Totuus kun on, että rakastin kerran kahta miestä samaan aikaan ja valitsin heistä kahdesta väärin. Valitsin miehen, jolla ei ollut tunteita minua kohtaan ja hylkäsin miehen, joka rakasti minua niin, että oli valmis antamaan minulle tyhmyyteni anteeksi. Itken koko ajan, tai ainakin minusta tuntuu siltä, se on kaikkien niiden muistojen vika, jotka soivat päässäni miljoonien tiukujen tavoin. Ne eivät ole kuin tikarit, vaan kuin perhoset, jotka lepattavat selkäni takana.

Tajusin, että vaikka kuinka haluaisin, en voi lakata rakastamatta HÄNTÄ. Vaikka me emme toimineet ensimmäisellä kerralla, meille on annettu toinen tilaisuus ja en aio möhliä sitä enää. Ilman häntä suudelmat maistuvat tuhkalle, seksi on katkeraa, jokainen hymy ja kosketus on tylsä. Haluan hänen kätensä ympärilleni jälleen, hänen huulensa omilleni. Voiko hän antaa anteeksi, ja vielä enemmän, voinko antaa anteeksi itselleni?

Minun ei koskaan enää tarvitse epäillä hänen rakkauttaan, eikä omaani. Kaiken me olemme kestäneet, kaikessa uskoneet, kaikessa toivoneet, kaiken kärsineet...