En kaipaa kadotettuja sanoja

Kadotin kaikki sanat
Se on hänen vikansa

Hukkasin syyt johonkin kauas
Se oli oma vikani

Hymyilin ja itkin pienen hetken
Se oli molempien vika
Keskustelun vika

Nyt minulle ei ole ikävä sanoja
Vaan häntä

En kaipaa syitäni takaisin
Jos minulla on hänet

Kyyneleet eivät haittaa, eivät tee pahaa
Jos niihin on hyvä syy,
tai kun on joku kuivaamaan ne kyyneleet

Kohtalon tunti

Hän puhuu minulle, kuuntelee kun itken
Ei murra maailman hiljaisuutta
Vaan kuuntelee sitä kiinnostuneena

Halaa, kun tarvitsen lohdutusta
Kuiskaa korvaani muutaman sanan,
Kun hiljaisuus ahdistaa

Historia toistaa itseään
Metsä lakkaa olemasta, on vain puita
Sata vuotta pysähtyneenä ollut kello

Lyö kohtalon tuntia

1000 Jahre ohne Zeit

Kuljen pimeitä kujia päämäärättömästi. Kaupungin valotkin ovat sammuneet ja on mustaa ja mustaa vaan, loputtomasti. Piemeys kai nieli minut, tai hukkasin itseni matkalla kotiin, kun tutut valotkaan eivät palaneet enää.

Kuulen sydämeni sykkeen pimeässä, se huutaa luokseen jotakuta, joka ei vieläkään ole kullut sen kutsua. Seison hiljaa hämärässä ja odotan.

Kai minun täytyy odottaa tuhat vuotta uudestaan ja uudestaa. Antaa sydämeni huutaa tuhannen meren yli sinulle. Liikaa olen menettänyt jo aikaa. Liikaa on mennyt ohi. Kokonaista tuhat vuotta ilman oikeaa aikaa.

Puppets of destiny

Tyhjää tyhjän päälle. Niin käy, kun ihminen heittää elämänsä hukkaan ja yrittää sitten epätoivoisesti pelastaa sen, mitä rakastaa. Synkistä unistakin voi löytää lohtua ja pelastusta, mutta jos ottaa neuvoja vastaan epätoivolta, voi pian huomata menettävänsä kaiken itselle rakkaan.

Oman kuolemansa hetkellä saattaa katsella tukahdutettuja himojaan. Kun kasvattaa langenneen enkelin siivet ja katoaa aamun alkutunteihin, saattaa todistaa jäänteitä muiden maailmasta, vaan ei omastaan.

Baarin savuverhojen läpi voi löytää jonkun tyydyttämään omaa yksinäisyyttään, jonkun muun tuomaan lihallisia nautintoja. Jonkun muun, itsekkäisiin tarkoituksiin käytettävän ihmisen.

Satoja metrejä satojen metrien jälkeen. Kilometreittäin kulkemattomia polkuja toisissa todellisuuksissa. Kulkemattomia teitä johtamaan johonkin muuhun kuin tyhjyyteen. Ihmisiä tien varsilla, ihmisiä, joita saataa kohdata, jos hyväksyy menneen ja kulkee verisen tien edelliseen risteykseen, eikä tällä kertaa eksy matkallaan.
Mutta jos etsii itsellen uuden alun, voi hukata rakkainpansa toisesta menneisyydestä, tällöin täytyy vain sitoa katkeamattomat kultalangat kaikkien nilkkoihin ja viedä koko joukko mukanaan parempaan aamuun, kun aurinko muuttaa pilvet vaaleanpunaisiksi.

Mutta jos sataa ja tie pettää, ei tule eksyä tupakan savujen usvaan, ei tule langeta omaan turhamaisuuteen, vaan vetää naruista itsensä ylös, sillä olemmehan me maailman marionetteja, sidottuina ikuiseen kohtaloon.

Kuva: Deviantart, Puppet by ForsakenInnocense

Mittanauhani näyttää, vaaka on pahin viholliseni

Huutoni kaikuu kuuroille korville, omilleni. Vihani, kuvotukseni kulkevat käsi kädessä. Pelastan muut kaikilta rumilta sanoilta, joita katkeruus ja kipu syytävät suuhuni, kuin pakottaen minut nielemään myrkkyä pullo tolkulla. Kuvotan itse itseäni. En näe muuta kuin loputonta epäonnistumista, luonteenlujuuttomuutta, läskiä.

Pakottaudun, teen punnerruksia niin, että kuvottaa, harjaan hiuksiani melkein pakonomaisesti. Katson itseäni peilistä ja pelkään läskini hajottavan sen. Syön ja syön ja minua kuvottaa vielä enemmän. Nälkä, nälkä koko ajan. Loputtomasti. Ei liikuntaa. Lihoan.

Ahdistaa, ahdistaa koko ajan ja ainoastaan pakonomainen itsensä kiduttaminen tyydyttää mieltä, poistaen ällöttävän tunteen mielestä.

Washing myself away

Picture: Old-York, I just cannot get enough

White Knight

Hän tanssii ruutulattialla. Valkoiset hiukset hipoen maata kulkee valoisissa halleissaan, pimeyden, kadotuksen keskellä. Peilikuvansa heijastuu vahatusta lattiasta. Valkoinen kissa raapii säärtään. Hän nousee, tanssii ja pysähtyy. Kutsuu astioita luokseen ja jää katsomaan, kun pöytä kattaa itsensä.

Tee on kuumaa ja polttaa. Kupit ovat kauniita, mutta turhia. Levinneet pupillit katsovat tummista syvyyksitä, kun hän kiskaisee silmän irti sotilaaltaan. Tiukujen ääni rikkoo rauhan ja sanaleikin kaltainen, rakkauden luoma melodia saatetaan loppuun.

Sävelten kadotessa sakset leikkaavat hiuksensa ja valkoinen ritari murskaantuu lattialle muiden pelinappuloiden joukkoon. Hän nauraa. Nauraa ja yhtäkkiä on poissa, samalla, kun valkoinen hahmo nostaa kissan syliinsä ja tarjoaa teetä vahanukeille.

Tanssimassa

Katson ympärilläni tanssin merta
Ihmisiä, nauravia
Huoneessa on kuuma, ja tanssin taika on todellista

Kyyneleet kastelevat lattiaa
Kun musiikin kauneus tavoittaa mielen
Rehellinen päivä tekee tilaa euforiselle yölle

Tanssimme kaksin
Vaikka tiedän, että olen yksin

Ruusut ovat kuihtuneet penkeille
Ja kyyneleistäni tulleet meri peittämään lattiaa

Hyiset siniset silmät

Hän vetää minut jään läpi mustaa veteen
Ja hyväilee kaulaani kylmässä pimeydessä

Syleilee kun päästän viimeisen henkäykseni
Ennen kuin vesi tukehduttaa minut väkivalloin

Yritin uida pintaan mutta jää oli ummessa
Suljin silmäni ja luotin sokeuteen,
Jonka seurauksena hukuin

Se on minun tekopyhyyteni

Yhtä hyväuskoisena elän edelleen siinä toivossa, että kun kyyneleitä pidättää tarpeeksi pitkään, ei enää aiokaan itkeä. Näin ei kuitenkaan ole. Ei ole ollut, eikä nytkään ole. En edes oikeastaan tiedä, miksi pidättelen kyyneleitäni, kun olen yksin. Sen ymmärrän, etten halua ihmisten näkevän itkuani. En heidän katsovan turvonneita kasvojani.

Ihmiset luulevat, luulevat todellakin, että olen yksiselitteinen; luulevat tuntevansa minut kaikin puolin. Luulevat tietävänsä, miltä näytän kun itken, miltä kun nauran. He saattavat tietää, että rakastan tuoreen pullan tuoksua, mutta tietäväkö he miksi? Minun tekopyhyyteni on kannustaa ihmisiä avoimuuteen, vaikka itse näyttelen oikeastaan itseäni. Muutan surullisenkin asian postiiviseksi nauravilla sanoilla, jotka muille ovat rehellisiä, mutta itselleni valhetta. En osaa lohduttaa itseäni. En muuttaa maailmaani positiiviseksi. Kauniit sanani ovat minulle vain huijausta, huijausta estämään itkuun puhkeamista.

Eikä minulle tule sitä ihmistä, joka lohduttaa yön pimeässä, kun itken, koska minuun sattuu. Ei tule henkilöä, joka rakastavilla sanoilla sanoo, että on normaalia itkeä, juuri ennen kuin suutelee.

Takaisin uniini

Hän leikkii hiuskellani
Vetää kiharaisen kutrini suoraksi ja vertaa omaansa
Hän nauraa hetken ja päästää sitten suortuvan käsistään

Huulet huulillaan muodostavat sanoja
Jotka kuuluvat vain hengityksessä
Juuri ennen kuin hän suutelee minua

Hämärässä näen hänen silmänsä
Jotka katsovat minua
Ja tunnen hänen kätensä omillani

Herään aamuyön tunneille uupuneena
En jaksa välittää maailmasta
Haluan takaisin uniini, takaisin siihen, minkä toivoisin olevan todellista

Kestävät kauniit sanat

Pidätä henkeäsi

Koska muuten myrkyn katku ilmassa

Vie henkesi yhdellä henkäyksellä

Älä katso mitä pimeydessä on

Sillä se ainoastaan satuttaa

Ja jättää sinut kitumaan

Rukoile kauniiden sanojen kestävän

Liljojen kukkivan kun elämällä on ihmisille merkitys

Katso, kun silmäni kostuvat kyynelistä

Kun jälleen opin itkemään

Ja lohduta halauksella ja kestävillä, kauniilla sanoilla

Kun minä haukoin henkeäni

Hän leikkii hiuksillani
Painaa huulensaa niskaani ja hyväilee rintakehääni
Hän kuulee hengitykseni kulkevan raskaana
Ja riisuu vaatteeni

Kiitos, saanko nauraa tälle ironialle?

Sait minut hymyilemään pitkästä aikaa
Unohtamaan kaiken muun
Kahvi oli tarkoituksetonta, se oli pahaa

Mutta seura oli tärkeämpää
Keskustelu
Ja se, että sait minut unohtamaan ikävät asiat
Olemaan hetken ajan ihan tavallinen

Se kävi niin kuin joskus leikilläni kirjoitin
Melkein täsmälleen, melkein jokaista piirtoa myöten

Nyt kun huomaan sen, minua alkaa naurattaa
Ja hymyilen sille, vielä kun menen nukkumaan,
Vaikka tiedän, että huomenna on jälleen yksi tuskainen päivä

Can't even dream

Vaikka itkisin hämärässä anteeksiantoa

Soisiko elämäni sitä

Antaisiko minulle anteeksi syntymiseni?

Prinssi valkoisella hevosella ratsastaa ohitseni

Vaikka toivoisi, en saa mitään sellaista

Vaikka olisin valkoinen prinsessa ylhäällä tornissaan, ei kukaan tule minua hakemaan

Ääriviivat maailmasta katoavat ja näkymättömät seinät sulkevat silmäni

Antakaa anteeksi, että yritän edes unelmoida

Koska olet onnellinen

Kahvikuppi kädessäni ei heilahdakkaan
Suljen silmäni vain hetkeksi
Ja kun taas avaan ne, ilmeeni on iloinen
Valehteleva, jos haluaa sanoa asian toisin

Ei kukaan huomaa tällaista pientä tapausta
Et sinä erota ilmeideni vaihtumista:
Vanhan lahoamista ja uuden kokoamista

Voi minä nauraa ja onnitella
Ja sinä ostat sen helpolla
Otat vastaan valheen, koska olet täydellisen onnellinen

Mies vierelläsi hymyilee minulle
Hymyilee minulle ärsyttävästi
Mies, jonka olisi kuulunut olla minä

Mutta mitäpä sinä tiedät ihmisten tunteista
Ainakin minun tunteeni ovat sinulle yhdentekeviä
Yhtä yhdentekevää, kuin se, että viillät vieläkin syvemmältä sydämestäni

En minä sinulle näytä oikeita kasvojani
Et sinä ole sen arvoinen
Sen sijaan hymy kasvoillani pidättelen kyyneliä koko kotimatkan

My True Self

Why is my heart so tried from crying?

Why do I hate myself so much?

The people that walk pass are laughing
Are they making fun of me?

Why am I breathing?
If only I could just stop breathing panilessly

Some please help me
My heart yell out in loneliness

Even if I pretend to be though

I want someone to find me soon
Why is is that even though my heart feels so lonely
Why do I try so hard to push people away?
If I were to disappear from this world tomorrow
I bet there won't be anyone who would cry for me

”I want someone important to me
Who can laugh and cry with me”

The other me is sighing and yelling

The friens I have are in the
Dimly lit box of digital garden

Easy to walk away, easy to approach
If it becomes troublesome I can just leave

But I've realized that I'm not contented

Don't want to dispose of that self and get a new life?

Even now, I am hesitant
Afraid to touch even such a small ripple
You cannot turn into the ”real me”
You secretly long to be this way
It's about time you cut it out and wake up
In your reflection in the mirro of people's heart
Will I be found smiling there?

From now on, please push yourself forward

Because even after I vanish
I'll always be watching over you...



Oli aivan pakko laittaa Kaiton ja Meikon My True Self kappaleen sanat tännekin, koska kun kuuntelin kappaleen liikutuin tosi paljon ja vaan makasin lattialla itkemässä. Ja kuuntelin kappaletta tehotoistolla monta kertaa putkeen.

Lasi

Kuin katsoisi hidastettuna lasin putoamista lattialle. Oma hajoamiseni siis. Viini lentää ensin ulos lasista ja iskeytyy samalla hetkellä lattiaan, kun lasin pohja koskettaa marmorikaakelia. Lasi helähtää heti miljooniksi pieniksi palasiksi, jotka lentelevät ympäriinsä.

Niin tapahtui kerran minulle. Niin tapahtui minulle uudestaan. Ja uudestaan. Ja tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin.

Jokainen lasi on erilainen: sulatettu ja korjattu entisistä. Joka kerta se lasi putoaa ja iskeytyy kilahtaen maahan. Hajoten. Joka kerta se olen minä joka noukkii lasin sirpaleet käsiini ja hoivaan niitä kuin lasta, painaen rintaani vasten. Joka kerta se ole minä, joka etsii sydämelleni uuden tarkoituksen. Uuden alun jokaiselle päivälle. Ei koskaan kukaan muu.

Ketään muuta ei ole kiinnostanut, ihmisiä on tullut ja mennyt, jotkut ovat hävinnet, jotkut pysyneet ja tulevat aina pysymään. Mutta heitä ei kiinnosta sydämeni tarkoitus, se kuuluu ainoastaan minulle itselleni ja sille toiselle, josta tulee se tarkoitus. Joka estää lasia putoamasta maahan ja ottaa minut syleilyynsä, kun olen noukkinut sirpaleet.

Hallan vaaran aikoihin kaupungissa kulkee toivo

Huulet kuin kristallia

Tunne tuuli hiuksissasi

Punaiset kengät kiveystä vasten

Hän katsoo kaikkia lokkeja taivaan rannassa

Oppii laulamaan kauneimman laulun

Sininen utu nielee kaiken unohtuneen

Menettät rakastettusi

Tunnen jumaluuden teemukissani

Kuoleman varjoon jäävät kaikki kukkaset

Hallan vaaran aikoihin kulkee kaupugissa toivo

Tuoksu laventelin ja hunajan

Hänen sormensa pyyhkäisee huulieni pintaa. Käsi tuoksuu laventelille ja hunajalle. "Sulla oli suklaata tossa", hän sanoo. Hän nuolaisee sormestansa suklaapalasen pois, suklaan, jonka hän pyyhki huuliltani. Hetken molemmat ovat hiljaa

Sitten hän kumartuu pöydän yli, tarttuu leuastani kädellään, leikkii hetken poskeni pinnalla ja suutelee sitten minua. Hänen huulensa ovat hieman karheat ja mastuvat hänen juuri juomalle teellensä.

Hetkeksi silmäni katsovat hänen silmiänsä, noita harmaansinisiä. Lopulta silmät sulkeutuvat ja humallun vajaan minuutin hiljaisuudesta enemmän kuin pitäisi. Enemmän kuin haluaisin. Hän päästää minut käsistää ja hymyilee kahvilan hämärässä. Hymyilen takaisin, hymyilen pyyteetöntä hymyäni, sillä tämä on muisto, jonka haluan pitää.

Cinderella

Vaikka kuinka haluaisi, ei aikakaan pysähdy oikeasti, ei unohda ketään. Ei nyt eikä koskaan. Kuin Tuhkimollekkin, kaikille muillekin soivat joskus kellot, jotka lyövät kohtalon tunteja.

Jokainen tanssi päätyy aikanaan, mutta se on meidän asiamme, päättyykö se suudelmiin ja halauksiin. On meidän päätettävissämme, alkaako uusi tanssi heti edellisen jälkeen.

Suudelmista ainuttakaan ei suoda ilman surullisen suolan makua, koska vaikka suudelma olisi oikean rakkauden suudelma, sisältää se aina toiveen uudesta suudelmasta ja katkeruuden, huulien pian taas erotessa. Vaikka Prinssi kuinka suutelisi Tuhkimoa, pakenee hänkin aina keskiyöhön.

Tuhkimo särkee Prinssin sydämen jokaisena yönä kun tanssii hänen kanssaan. Jokaisen keskiyön lyönneillä hän jälleen pakenee Prinssiä kuin pahaa unta tai muistoa, siltikin kaivaten häntä takaisin. Aivan kuin me pakenemme mennyttä, mutta kaipaamme mennyttä niin, että emme muutakaan tulevaa.

Lasisella tikarilla kaiverretaan kohtalo kummanki sydämeen. Lasisella tikarilla kaiverretaan kohtalo kaikkien sieluihin.

Juoksemme portaita alas kolme askelmaa kerralla, pysähtymättä, katsomatta taaksemme, kuin Tuhkimo riennämme pois. Mutta meillä ei ole vaunuja, vaan juoksemme lasiset kengät hajalle ja viillämme jalkamme pakenemalla välttämätöntä.

Ja meidän prinssimme eivät viekkään meitä pois vaunuillaan, vaan kantavat pois vahvoilla käsivarsillaan, koska jalkamme eivät enää kanna.

Hukkasi, löysin ja menetin tahallani

Kun astelemme käsi kädessä lehtien peittämää kujaa, alkaa jo aurinko laskea kaupungin talojen taakse. Kaupungin läpi virtaava joki höyryää kylmässä ulkoilmassa. Varovasti kätesi sulkevat väliinsä omani, koska huomaat, että käteni tärisevät. Pudotat tupakan maahan ja tallot sen päälle vielä kengälläsi.

Hymysi piirtyy mieleeni ja siihen hetkeen palaan, kun jälleen olen yksin. Yksin, niin kuin aina ennenkin. Ainoastaan muistoissani elävät lehtien peittämät puistokujat, höyryävä joki ja tupakan makuinen suudelmasi. Muistoissa, jotka haalistuvat ja kuluvat ajan myötä. Niissä muistoissa jotka minä olen jo hukannut.

En minä niitä muistoja kaipaa, en vaikka haluaisinkin. Syys siihen on se, että en halua muistaa, koska jokainen hetki, jonka vietän muistoissani, satuttaa minua yhtä paljon, kuin kaikki sanasi, kaikki. Vaikka kuinka olisit ollut erikoinen ja paras. Olit silti samanlainen kuin muut.

En minä muistojani kaipaa, ei niistä mitään hyötyä minulle ole. Ainoastaan pienen pojan haluan säilyttää. Sen pojan joka piti teekutsuja pehmoeläimille ja sotki laventelin värisen pehojäniksen jäätelöön.

Haluan säilyttää kaikki hymyilevät kasvot ja onnen kyynelten kostuttamat hetket. Haluan kaiken hyvä, kiltin ja kauniin, onko se liikaa vaadittu?

Ironian huippuja maailman laidalla

Hiukset kuin aamuaurinko: kultaiset ja täynnä piilevää voimaa. Silmät kuin jäisten maiden horisontti: syvän siniset ja läpitunkevat aina sieluun asti.
Hän katselee minua pimeässä. Katselee, vaan ei tee mitään. Hymyilee aina välillä, kuin testatakseen, miten reagoin. Hänen huulensa ovat paksut ja vaaleanpunaiset, hampaat terävät ja hymy kasvoillaan ilkikurinen.

Ei aivan sellainen, millaiseksi odottaisit pimeyden ruhtinaan. Ironia ympärilläni on niin käsin kosketeltavaa, että hysteeristä naurua on vaikea pidätellä.

Hän katsoo minua kuin sanoakseen: ”Olette voittaneet menolipun helvettiin, mutta ette takaisin.” Mutta hän ei sano mitään, ainoastaan katselee minua marmoritemppelinsä pilarien suojista. Eihän oikeastaan mitään sellaista sanoisikaan, sillä tämähän ei ole helvetti. Ei ainakaan kaikkien helvetti, vaan ainoastan yksin minun.

Onhan tätä paikkaa kadotukseksikin kutsuttu, mistä lievät moisen kuvan saaneet, ei täällä mihinkään katoa. Ei ainakaan henkisesti. Mutta en kyllä, että minulla on enää ruumista missään.

Lopulta hän kyllästyy pieneen leikkiinsä, kyllästyy pälyilemään minua heikoista varjoista, vaikka ympärillä onkin ainoastaan varjoja. Täällä kun syvin on matalinta, ja matalin syvintä. Hänen kielensä lipoo huulia samalla tavalla kuin koiran kieli juuri ruokailun jälkeen. Hänen hymynsä muuttuu lempeämmäksi, lähes anelevaksi. Hän tietää, että on lähes voimaton täällä.

Yksi kadotuksen kuninkaista seisoo edessäni ja kaunis on hänen muotonsa. Kaunis on pimeyden ruhtinas, jonka mieheksi minä olen suostuva, sitä tietämättäni. Mutta kun hän koskettaa minua ensimmäisen kerran, ensimmäisen kerran hivelee sormenpäillään sydäntäni, tiedän, ettei kadotukseni, ei omakohtainen kuolemani, ollutkaan paha asia.

Ei tämä mikään kadotus ole, ei mikään helvetti, tai sitten ainoastaan olen tullut sokeaksi.

Tai sitten, ensimmäistä kertaa todella näen, mikä on todellista.

Prince of holy darkness, prince of lost hearts

Mitä tapahtuu normaalille ihmiselle, joka hukkaa itsensä hämärään ja unohtaa kuka on ollut? Hän katoaa ja maailma menettää sen ihanan, kauniin ihmisen, joka hän on ollut. Pimeässä hänen nimeänsä kuiskitaan ja kadonneen ihmisen muistoista tulee tarinoita tuleville kadotuksen sukupolville.

Mitä tapahtui minulle? Minusta tuli osa kadotusta, mutta vain hetkeksi, siitä nousin kuin enkeli helvetin lieskoista. Pelastuin omasta henkilökohtaisesta helvetistäni ja murhaavin, pelastavin sanoin varastin itselleni pimeyden perintöprinssin paikan. Nousin kauneimmalle korokkeelle kadotettujen pelastajana.

Mitä maksoin tästä kaikesta? Sydämeni, joka jäi vielä hämärään, opastamaan kaikkia takaisin elämään, sielun kadotuksen tyjyydestä ja ankeuden autiudesta. Kyllä minä sydämeni takaisin saan, nyt olen sen vain uhrannut, uhrannut hyvän asian eteen. Uhrannut sen muiden toivoksi, muiden pelastukseksi, ja niin on hyvä.

Kirsikkapuun varjossa

Auringon viimeiset säteet jäävät silmiini kiiltäviksi laikuiksi, jotka lopulta kuluvat mustiksi läikiksi ennen kuolemaani. Lämmin tunne rinnassani alkaa kadota, kun sydämeni lyö viimeisiä kertoja. Vereni alkaa jo kuivua. Sain vihdoinkin leikattuja keuhkoja ja sydäntä kiristävän tunteen pois. Sää on kaunis, maa ympärilläni vihreä ja kostea. Samalla kun kirsikkapuu luopuu viimeisestä kukastaan ja vaaleat terälehdet satavat alas, minäkin luovun elämästäni ja hymyilen viimeisen kerran.

Lumisateessa

Seison yksin lumisateessa. Maassa on lunta nilkkoihini asti. Valkoiset hiutaleet leijailevat hahtuvien tavoin ja liimautuvat kiinni vaatteisiini. Voi kuinka ne muituttavatkaan minua kaikesta! Jos muistoni olisivat näkyviä, haluaisin niiden olevan kuin lumihiutaleita: ohuita, hentoja ja kauniita.

Mutta jos muistoni olisivat lumihiutaleita, ei maa allani olisi valkoinen, vaan harmaamusta ja kauhtunut, kuin monesti autojen jalkoihin jäänyt räntä. Sillä minulla ei ole tarpeeksi iloisia ja onnellisia muistoja, että sateeni olisi neitseellisen valkoista. Liian monesti ovat muistoni tahriutuneet harmaiksi tai mustiksi. Varsinkin yhteen aikaan....

Mutta ne muistot jotka olisivat valkoisia, tarrautuisivat hiuksiini ja lentelisivät iholleni, tuoden tuttua viileyttä ja kaipuuta, sekä lämpimien hetkien muistoja, joita edes jäätävä pakkanen ei voi pyyhkiä pois.

Kaadun hangelle ja jään makaamaan lumeen. Tulkoon kuolema, jos hän tahtoo minut, tulkoon kylmä, tulkoon unohdus, minulla on jotain, mitä arvostaa, jotain mitä muistella, hetkiä joita kaivata.

Kenet minä menetin?

Luminen maa on niin kaunis
Kaunis kuin hänen ihonsa
Valkea kuin hänen lempeä hymynsä
Kylmä kuin hänen sormensa

En tunne häntä ennen kuin näen hänet
Kerran hän käveli luotani pois
Katosi elämän lumisateeseen
Joka hänen tavallaan kaunistaa maan

Kenet minä menetin?

"Itsesi", vastaa talvinen taivas.

Seuraa minua valoihin

Tiedän, ettei ole huomista

Tiedän, että olen jo oikeasti mennyt

Vaeltanut pimeydessä kuolemastani lähtien

Tallannut samoja elämän uria

Tyhjää täynnä

Oli minulla elonkin hetkiä,

Naurua sydämestä

Uskoa tulevaan

Sydäntä nähdä maailma sen kauneudessa

Mutta hajalla, kuolleena, riipun oman maailmani jäänteillä

Kyynelillä maustettu kahvi

Ulkona sataessa lunta, jään yksin katselemaan takanreunustani. Kaikkia valokuvia, aukkoja sydämessäni ja elämässäni. Josku tämän ihmisraunion tiiliä, joskus lyijylasi-ikkunan värikkäitä palasia.

Kyynel vierähtää poskelleni, herään yöhön unestani. Aamuun on monia tunteja. Tyhjiä, itsesäälin ja murheen täyttämiä tunteja, joista jokaisen tunnen sielua myöten. Monesti olen nuo tunnit askeltanut, aina yksin, joskus enemmän, joskus vähemmän.

Ja joka aamu, kun nousen tuskanhiestä kosteista lakanoistani, mietin miksi elän jälleen tämän päivän. Jo vuosia olen mennyt ilman mitään syytä, ilman mitään vakavaa syytä. Nousut omaan elämääni ilman tarkoitusta.

Joku iltapäivä jää viimeiseksi. Bussimatkastani tulee viimeiseni, viimeinen matka, jonka pidättelen keuhkoja kuristavia kyyneliä. Joku kupillinen, jonka kyyneleni karvastuttavat, jää viimeiseksi. Joku iltani, joku yöni jää viimeiseksi.

Kun aamu koittaa, en enää keksi syytä nousta ylös ja elää, vaan ainoastaan syitä kuolla, lakata hengittämästä.

Death shot my butterflies

Minua väsyttää, nukahdin melkein bussiin. Tiedän tietystin että minua ei väsytä unen puutteestä, minuan väsyttää elämäni elämättömyys. Kuin en jaksaisi enää, kuin mikään maailmassa ei enää naurattaisi, kuin kipu ja tyhjyys olisivat enää jäljellä. Kuin kuolema olisi ampunut kaikki elämäni kauniit perhoset.