lasimaailma

hän tukehtuu, pieni poika hukkuu...
sateen ropinaan haihtuvat huudot

valju metallimaailma tekee hänestä
lasisen, läpikuultavan

hän itkee kun sanat satuttava,
itkee vaikka pojan pitäisi olla onnellinen

Varttunut poika itkee
hukkuu, kuolee
kuolee, koska sisinpäänkin sattuu

---

Antakaa anteeksi olemassaoloni: olemukseni, nauruni, luonteeni. Antakaa kaikki anteeksi. Niin lihavuuteni, rumuuteni kuin kelpaamattomuutenikin. Olen vajavainen ja huono. Epäkypsä ja tyhmä.

Antakaa minun kuolla laihuuteni, hulluuteen tai mikä teille ikinä sopiikaan, koska olenhan, kurja, mitätön ihminen.

Anteeksi että saatan kuulostaa tekopyhältä

Mutta en uskonutkaan kenenkään välittävän paskaakaan

(LOL:aan melkein itseänikin)

Toivoisin huomista

Vaikka se ei ole kaunis, toivoisin sinun näkevän sen, toivon sinun katsovan minua. Vaikka en olisi kaunis sisältä tai ulkoa, toivoisin ettei se haittaa. Toivoisin... toivetta itseään. Toivoa huomisesta.

Kaivera tuska sieluuni ja tee siitä noutopöytä.

Sillä olenhan sinulle kuin paahtovanukas.

Oma tuskani.

Oma demonini.

Veren teräs

Ei löydä pelastusta aurinkoisesta päivästä vaan nyhtää yön rippeet kevään syventämistä varjoista.

Veteen kuvastuvasta marmorista syntyy usko parempaan maailmaan.

Ja yhtäkkiä on ruma, väärä, epätosi. Silloin eivät auta kauniit koristeelliset sanat,

vaan ainoastaan teot pelastamaan.

Veren metallit kätkevät salaisuuden ihmisten teräksisestä, kylmästä katkeruudesta

 ja valaatkin itkevät maan kuivaksi, vaikka hukummekin jäätiköiden sulamiseen.

Piste

joskus halu polttaa tupakkaa
ja savustaa keuhkonsa ulos
                                         voi tehdä elämästä ruusuisemman,
                                         kuin yksikään kumivene, joka seilaa horisonttiin
toinen kuppi kahvia saattaa
saatella sinua tien vieruksille,
koska se maistuu katkeralle
                                          lopultakin tartumme neonvalokylttien peittämien
                                          kaupunkien laitamilla vastaan tuleviin ihmisiin
                                          ja anomme lopettamaan hylkeiden pelastamisen
ja vihdoinkin minä menetän
uskoni joka ihmiseen,
kun saariston nuoret
                                           makaavat kaupungin kaduilla omassa oksenuksessaan
                                          eikä yhdenkään tarinan loppuun tule pistettä

Matalapainetta

Masennusrintama saattaa ehkä uhkata minua, mutta tiedän että kestän sen. Se alkaa olla minulle jo jotenkuten itsestään selvyys. Käyn tukikeskusteluissa, hoidan kaikki muutkin asiat. Sitten tulee taas NIITÄ aikoja, kun lakkaa nukkumasta, kun kaikki maistuu tuhkalle ja kuolemalle.

Ei tuhkan maussa mitään. Siihen tottuu kun lakkaa syömästä. Siihen kun kaikki väärä ruoka maistuu pahalle, väärälle. Mutta se kuolema ja sen maku tai tuoksu tai mikä ikinä se onkaan. Se on aina yhtä ahdistavaa. Se herättää yöhön ja ahdistuksen huutoihin. Se vie päivän valolta merkityksen ja kaikki mitän toivot on jotenkin toteutumatta, eikä mistään ole mitään jäljellä muuta, kuin pieni, kurja ihminen.

Kaikesta voisi sanoa selviävänsä. Ei mikään ole ylitsepääsemätöntä. Suuremmaksi esteeksi aina syntyy se, mitä joutuu maksamaan siitä kaikesta selviämisestä. Saa taas myydä itsensä jollekkin mustalle möykylle, joka satuttaa miljoonalla eri tavalla. Unohtaa taas oman arvonsa, oman merkityksensä, mutta silti selviää. Tulee pois sieltä mihin ei saa mennä ja löytää itsensä jostain tuntemattomasta.

Hokkus pokkus = PUF! (There's no rabbit anymore)

Joskus sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon oikeastaan antaa omien ongelmiensa ja tunteidensa vaikuttaa elämäänsä. Vastaus on minun kohdallani usein hyvin vähän. En minä halua ihmisten tietävän kuinka perseestä kotielämäni on. Ei heitä kuitenkaan kiinnosta, enkä minä halua sitä jakaa. Pidän sen intiimiyden itselläni, mikä minun on.
 Tarvitseeko minun avautua muka ihmisille? Luottaa heihin? En uskoisi ihan heti, luottamukseni ei ole jotain minkä annan, vaan jotain, mikä minulta ansaitaan. Se pitää minut turvassa ja elossa, se etten paljasta mitä oikeasti mietin ihmisistä, en halua olla sentään niin ilkeä. Kohteliaisuus parantaa maailmaa.

 Joskus ihmiset saattavat loukata minua monilla eri tavoilla, mutta kun siihen tottuu, sitä sietää uskomattomiin rajoihin asti. Minua hakutaan matryyriksi, no antakaa anteeksi. Kaikki eivät halua olla niin kuin te. Minulla on oikeus olla välillä heikko, koska minun ei koskaan annettaisi muuten. En minäkään loppumattomasti kaikkea jaksa. Olen toki pääsyt pitkälle, pitemmälle kuin kovin moni minun asemassani olisi päässyt. Useimmat olisivat kai luovuttaneet jo vuosia sitten. Olisivat kadonneet PUF johonkin. Ehkä omaan kuolemaansa, ehkä omaan epätoivoonsa.

 Olin psykologilla jälleen eilen ja ensimmäistä kertaa myönsin hänelle, että vaikka tiedän paljon itsestäni, yksi asia jaksaa aina hämmästyttää minua. Haluaisin vastauksen kysymykseen: "Miksi oikein nousin ylös sängystä aamulla, kun ei ollut mitään syytä edes elää päivää pitempään?" Jos löydän tähän vastauksen, toivon, että se osoittautuu kaiksta olellisimmaksi osaksi tässä kaikessa.

I lie, because I'm good at it

Siskoni veti kännit ja nyt se makaa lattialla naama ruohosta ja kurasta likasena. Se itkee hillittömästi ja kierii lattialla. Isä huutaa ja heittää sitä ämpärillä.

Suljen silmäni. Minua hävettää. Hävettää sillä isäni on täysi paska; ei tajua ihmisarvoa ja hoiva on aivan outo sana.
Nousen lopulta sohvalta, käsken nuoremman siskoni huoneeseensa, koska en halua että häneen sattuu enempää. Klikkaan netin johdon päälle ja avaan koneeni. Haluan pysytellä edes hetken onnellisessa iltapäivässä. Edes hetken, koska muuten kaikki se onni, jonka eteen olen raatanut ja hoitanut itseäni, on jälleen mennyt hukkaan. Itsekästä sanoa niin, mutta en jaksa enää.

Olen kyllästynyt siihen, että isäni ei tajua mitään eikä osaa huolehtia edes omista lapsistaan. Väsyttää olla perheen ainoa rationaalinen ihminen. Se, joka jaksaa aina ajatella paremmat puolet ja hoitaa pois pahat asiat. En minä jaksa loputtomiin. Siksi minun pitää päästä täältä pois.

Tiedän, mitä tästä päivästä jälleen seuraa: lastensuojelun käyntejä, psykologin aikaa siskolleni. Nekään eivät lopulta auta ollenkaan. Ja kun vanhempani pähkäilevät siskoni ongelmia, minä ja nuorempi siskoni unohdumme. Hänen kasvattamisensa kaatuu enemmän ja enemmän lopulta minulle. Hänen mielenterveytensä suojeleminen ja hänen hyvinvointinsa takaaminen.

Lopultakin suljen jälleen korvani kaikelta muulta. Olen vähemmän kotona ja opiskelen. Unohdan kaiken ja valehtelen uudelleen ja uudelleen, koska lopultakin, siinä minä olen hyvä; valehtelussa.