kello näyttää
neljää kakkosta
peräkkäin
minä pakenen nukkumaan
pakenen uutta
Cinema Italianon fiaskoa
torstai 17. kesäkuuta 2010
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Se joku
Hassua. Hassua tosiaankin. Tunteeni nimittäin. On tyyni ja onnellinen olo, joka ei tunnu muuttuvan, eikä horjuvan: ei vihan vuorenhuippuja tai maanisen rakastamisen aallonpohjia. Minua ei pelota enää, ei edes yksinäisyys. Kuitenkin mielessäni pyörii kaikkien arvuuttama miljoonan euron kysymys: "Onko tällainen tunne hyvä vai huono?"
Koen tätä hassua ja ihmeellistä tilaa sekä tunnetta. Minulla on joku joka välittää, joku joka haluaa jakaa elämänsä kanssa, joku joka ei usko eroon eikä sen pelkoon. Se joku saattaa olla naivi, mutta se joku on minulle uskomattoman rakas. Se joku on myös saanut minut miettimään omaa olemustani.
Olen kokenut paljon paskaa. Paljon "huonoa rakkautta" ja sellainen satuttaa, mutta ehkä minä olen toipunut väärin. Rakastamisestani on tullut ulkopuolista ja kylmää, kun ainoastaan odotan suhteen päättymistä, eikä niin saa olla. Suhteessa pitää myös suunnitella omaa yhteistä tulevaisuutta ja katsoa yhteistä suuntaa, jotta kestetään yhdessä elämän karikkoja. Minä oikeastaan haluaisin vanhan itseni takaisin. Vanha minä oli ehkä huonompi sängyssä, mutta oli suhteessa sekä rakkaudessa selvästi humaanimpi.
En osaa sanoa.
Koen tätä hassua ja ihmeellistä tilaa sekä tunnetta. Minulla on joku joka välittää, joku joka haluaa jakaa elämänsä kanssa, joku joka ei usko eroon eikä sen pelkoon. Se joku saattaa olla naivi, mutta se joku on minulle uskomattoman rakas. Se joku on myös saanut minut miettimään omaa olemustani.
Olen kokenut paljon paskaa. Paljon "huonoa rakkautta" ja sellainen satuttaa, mutta ehkä minä olen toipunut väärin. Rakastamisestani on tullut ulkopuolista ja kylmää, kun ainoastaan odotan suhteen päättymistä, eikä niin saa olla. Suhteessa pitää myös suunnitella omaa yhteistä tulevaisuutta ja katsoa yhteistä suuntaa, jotta kestetään yhdessä elämän karikkoja. Minä oikeastaan haluaisin vanhan itseni takaisin. Vanha minä oli ehkä huonompi sängyssä, mutta oli suhteessa sekä rakkaudessa selvästi humaanimpi.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Olen sentään yrittänyt
Minulla on usein jotain hyvää sanottavaa, jotain hyvää kirjoitettavaa blogiini. Se tulee mieleeni, viipyy kolme minuuttia ja jos sitä siinä ajassa ei ole kirjoitettu ylös, se katoaa ja minä kiroan, kun jälleen uusi teksti on häipynyt taivaisiin. Nyt kuitenkin, vielä kun ehdin, koetan kirjoittaa ylös jotakin.
Minun piti tai pitää kirjoittaa huonosta itsetunnosta. Mietin sitä paljon, olen miettinyt jo pitkään, koska se tuhoaa ihmistä minkä ehtii ja vaikka kuinka olisi kuinka vankka minuus, se horjuttaa edelleen koko mieltä, suistaen sen alas. Näin minulle ainakin kävi. Tiedän tuntevani itseni ja olen sujut itseni kanssa, sisäisesti siis. Kuitenkin kun itsetuntoni on, mitä on, ei mikään kuitenkaan koskaan ole kohdallaan.
Tälläkin hetkellä pidättelen jälleen kyyneliä, koska en kestä itseäni. Se on niin väärin muita kohtaan ja itseäni kohtaan, mutta kun lusikalla on annettu, ei kauhalla voi pyytää. Mieleeni on ainoastaan iskostunut tieto siitä, että olen ruma, saamaton, laiska, tyhmä ja kaikkea. Sen mukaan minä sitten elän. Jatkuvasti piinaavasta tietoudesta tulee ruoska joka pakottaa minut jatkuvasti kilvoittelemaan onnistumisesta ja kun epäonnistun, se iskee minuun kahta pahemmin, luistaen minut epätoivoon.
Epäonnistuminen iskee minua vyön alle niin, että tuntuu kuin koko keho menisi kaarelle. Kuulen edelleen herjaavat sanat pääsäni, olivat ne sitten lähtöisin vanhan koulukiusaajan tai isäni suusta. En minä liiemmin kiitosta saa, saati kehuja. Tein mitä tahansa tai jätin mitä tahansa tekemättä, saan aina haukut ja se satuttaa. Satuttaa niin paljon, että arvista tulee parantumattomia, koska olen sentään yrittänyt tehdä jotain oikein.
Minun piti tai pitää kirjoittaa huonosta itsetunnosta. Mietin sitä paljon, olen miettinyt jo pitkään, koska se tuhoaa ihmistä minkä ehtii ja vaikka kuinka olisi kuinka vankka minuus, se horjuttaa edelleen koko mieltä, suistaen sen alas. Näin minulle ainakin kävi. Tiedän tuntevani itseni ja olen sujut itseni kanssa, sisäisesti siis. Kuitenkin kun itsetuntoni on, mitä on, ei mikään kuitenkaan koskaan ole kohdallaan.
Tälläkin hetkellä pidättelen jälleen kyyneliä, koska en kestä itseäni. Se on niin väärin muita kohtaan ja itseäni kohtaan, mutta kun lusikalla on annettu, ei kauhalla voi pyytää. Mieleeni on ainoastaan iskostunut tieto siitä, että olen ruma, saamaton, laiska, tyhmä ja kaikkea. Sen mukaan minä sitten elän. Jatkuvasti piinaavasta tietoudesta tulee ruoska joka pakottaa minut jatkuvasti kilvoittelemaan onnistumisesta ja kun epäonnistun, se iskee minuun kahta pahemmin, luistaen minut epätoivoon.
Epäonnistuminen iskee minua vyön alle niin, että tuntuu kuin koko keho menisi kaarelle. Kuulen edelleen herjaavat sanat pääsäni, olivat ne sitten lähtöisin vanhan koulukiusaajan tai isäni suusta. En minä liiemmin kiitosta saa, saati kehuja. Tein mitä tahansa tai jätin mitä tahansa tekemättä, saan aina haukut ja se satuttaa. Satuttaa niin paljon, että arvista tulee parantumattomia, koska olen sentään yrittänyt tehdä jotain oikein.
Ja sitten mennään jo turhuuksien turuille
Nykyisin... minä tunnen itseni niin kovin turhaksi. Turhaksi vaan. Ihan kuin ei olisi oikein mitään tarkoitusta, enkä minä ole oppinut elämään siten, enkä pysty sopeutumaan sellaiseen. Joskus minun kai täytyy löytää tarkoitus omasta itsestäni... se olisi kaiketi hyvä. Mutta kuitenkin, minun syyni on auttaa ihmisiä, se on minun tapani vaikuttaa ja toivon, että se syy pysyy, koska se on minun ainoa todellinen lahjakuuteni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)