Tapahtumilla jo ensimmäisenä päivänä kruunattu vuosi on tosiaankin lähtenyt melkein jo käsistä. Poikakaverini kertoi eilen, ettei koskaan ollutkaan rakastanut minu, samalla kun ystäväni on TAYS:issa yliannostuksen vuoksi. Lisäksi entinen poikaystäväni otti yhteyttä ja kysyi voisimmeko ainakin olla ystäviä.
Eilen illalla olin sekaisin, enemmän kuin pitkään aikaan. Olin juuri eronnut ja keskustelin miehen kanssa, jonka oli hylännyt entisen poikaystäväni takia.
Hän kysyi, mitä oikeasti tapahtui ja puhuin suuni puhtaaksi hänelle. Sitten me puhuimme, puhuimme melkein kolme tuntia yhteensä. Jaoimme elämämme jälleen keskenämme ja tajusimme, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä. Hän kertoi edelleen rakastavansa minua ja minun oli pakko myöntää, että minullakin oli tunteita häntä kohtaan. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että meistä voisi tulla vielä jotain. Lupasimme toisillemme, että ystävänpäivänä päätetään kaikki lopullisesti.
Itken jo kolmatta kertaa, itke jonkinlaista tyhmyyttäni ja pientä iloani. Totuus kun on, että rakastin kerran kahta miestä samaan aikaan ja valitsin heistä kahdesta väärin. Valitsin miehen, jolla ei ollut tunteita minua kohtaan ja hylkäsin miehen, joka rakasti minua niin, että oli valmis antamaan minulle tyhmyyteni anteeksi. Itken koko ajan, tai ainakin minusta tuntuu siltä, se on kaikkien niiden muistojen vika, jotka soivat päässäni miljoonien tiukujen tavoin. Ne eivät ole kuin tikarit, vaan kuin perhoset, jotka lepattavat selkäni takana.
Tajusin, että vaikka kuinka haluaisin, en voi lakata rakastamatta HÄNTÄ. Vaikka me emme toimineet ensimmäisellä kerralla, meille on annettu toinen tilaisuus ja en aio möhliä sitä enää. Ilman häntä suudelmat maistuvat tuhkalle, seksi on katkeraa, jokainen hymy ja kosketus on tylsä. Haluan hänen kätensä ympärilleni jälleen, hänen huulensa omilleni. Voiko hän antaa anteeksi, ja vielä enemmän, voinko antaa anteeksi itselleni?
Minun ei koskaan enää tarvitse epäillä hänen rakkauttaan, eikä omaani. Kaiken me olemme kestäneet, kaikessa uskoneet, kaikessa toivoneet, kaiken kärsineet...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti