Kun katsot minua, mitä näet? Näetkö toden vai valheen jonka luon? Läpäiseekö katseesi naamioni vai jääkö se vain pyörimään meikin peittämälle iholleni?
Minä tiedän, mitä valheen takana on. Mitä naamio kätkee taaksensa. Ja ainakin kaksi muuta ihmistä tietää, mitä siellä on. He ovat kohdanneet minut. Katsoneet valheeseen ja nähneet toden.
Nähneet, kun valhe kuolee, ja todistaneet totuuden.
Kaippa minä joskus olin ihminen, ehkä joskus olin jotain kokonaista. Mutta ihmiset, jotka väittävät tuntevansa minut, tuntevat ainoastaan valheen. He tuntevat ainoastaan palasia siitä kokonaisuudesta, jota kutsutaan ihmiseksi. Ihmisestä, joka minä joskus olin.
Se ihminen ei enää koskaan palaa. Mikä joskus särjettiin, poljettiin maahan ja revittiin tuhkaksi kuraan, ei koskaan tule takaisin. Ei minustakaan koskaan enää saa eheää.
Mutta ehkä joskus vielä, jos uskallan toivoa edes pienen rahtusen, minusta tulee kokonaan uusi ihminen. Ihminen, joka on muovattu savesta, johon tuhka vanhasta ihmisestä on sekoitettu. Sitten ehkä olen jälleen kokonainen. Kokonainen ja todellinen.
1 kommentti:
Jokainen meistä yrittää koota itseään uudestaan ja uudestaan. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. Uskossa vielä parempi. ;)
Lähetä kommentti