Onkohan kukaan koskaan sanonut, että ainoa suremisen arvoinen asia on ihmisen oma sydän? Ainoa, koska sydämellään ihminen suree kaikkia muita.
Onkohan kukaan koskaan sanonut, että itke ainoastaan oman sydämesi hautajaisissa ja sure sitä sydäntä suruajan loppuun?
Minä suren omaani. Suren hiljaa musta silkkinauha ranteessani. Suren ääneti hajonnutta sydäntäni.
Itkin sen hautajaisissa. Itkin haudan äärellä. Lauletut virret olivat kauniita.
Annan sydämeni muiston jäädä itseeni. Odotan samalla uuden rakentumista. Kyyneleet eivät turmele enää kasvojani. On hiljaista. Melkein hymyilyttää.
Musta silkkinauha ranteessani haalistuu ja lopulta otan sen pois. Silloin olen vahvempi, valmiimpi, enemmän enkeli kuin ennen maailman alkua.
( Juu, tästä ei tullut mitä piti, koska unohdin kahden virkkeen jälkeen mitä minun piti kirjoittaa :D)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti