Kun on kauan katsellus mustaa, mattapintaista elämäänsä,
joka muistuttaa lasimaljaa ja sitoo uskomattoman helposti lämpöä,
lakkaa uskomasta, että on olemassa lasisia maailmoja.
Maailmoja, joihin aurinko paistaa kevät taivaalta.
Maailmoita, joissa varjot eivät pitene, vaikka on pimeää.
Sitä lakkaa uskomasta aamun kauneuteen, kun kompuroi pimeästä kupasta toiseen,
kuin sokea hautausmaalla. Ja ruumiin tavoin käy melkein yrittämättä taas makuulle,
vanhuksena odottamaan suloista kuolemaa.
Mutta jos onnistun näkemään taas kultaisen aamun valon,
pidän katollani teekutsut, siellä, mihin tähdet satavat talvella
ja jonka kesäinen aurinko lämmittää lämpimäksi.
Minua kuitenkin pelottaa; pelottaa etten enää osaakaan elää, jos joudun uudelleen pimeään
ja kuolen lopulta omaan tyhmyyteeni,
omaan onneeni,
koska en osaa elää ilman kaunista pimeyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti