Ulkona sataessa lunta, jään yksin katselemaan takanreunustani. Kaikkia valokuvia, aukkoja sydämessäni ja elämässäni. Josku tämän ihmisraunion tiiliä, joskus lyijylasi-ikkunan värikkäitä palasia.
Kyynel vierähtää poskelleni, herään yöhön unestani. Aamuun on monia tunteja. Tyhjiä, itsesäälin ja murheen täyttämiä tunteja, joista jokaisen tunnen sielua myöten. Monesti olen nuo tunnit askeltanut, aina yksin, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Ja joka aamu, kun nousen tuskanhiestä kosteista lakanoistani, mietin miksi elän jälleen tämän päivän. Jo vuosia olen mennyt ilman mitään syytä, ilman mitään vakavaa syytä. Nousut omaan elämääni ilman tarkoitusta.
Joku iltapäivä jää viimeiseksi. Bussimatkastani tulee viimeiseni, viimeinen matka, jonka pidättelen keuhkoja kuristavia kyyneliä. Joku kupillinen, jonka kyyneleni karvastuttavat, jää viimeiseksi. Joku iltani, joku yöni jää viimeiseksi.
Kun aamu koittaa, en enää keksi syytä nousta ylös ja elää, vaan ainoastaan syitä kuolla, lakata hengittämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti