Siskoni veti kännit ja nyt se makaa lattialla naama ruohosta ja kurasta likasena. Se itkee hillittömästi ja kierii lattialla. Isä huutaa ja heittää sitä ämpärillä.
Suljen silmäni. Minua hävettää. Hävettää sillä isäni on täysi paska; ei tajua ihmisarvoa ja hoiva on aivan outo sana.
Nousen lopulta sohvalta, käsken nuoremman siskoni huoneeseensa, koska en halua että häneen sattuu enempää. Klikkaan netin johdon päälle ja avaan koneeni. Haluan pysytellä edes hetken onnellisessa iltapäivässä. Edes hetken, koska muuten kaikki se onni, jonka eteen olen raatanut ja hoitanut itseäni, on jälleen mennyt hukkaan. Itsekästä sanoa niin, mutta en jaksa enää.
Olen kyllästynyt siihen, että isäni ei tajua mitään eikä osaa huolehtia edes omista lapsistaan. Väsyttää olla perheen ainoa rationaalinen ihminen. Se, joka jaksaa aina ajatella paremmat puolet ja hoitaa pois pahat asiat. En minä jaksa loputtomiin. Siksi minun pitää päästä täältä pois.
Tiedän, mitä tästä päivästä jälleen seuraa: lastensuojelun käyntejä, psykologin aikaa siskolleni. Nekään eivät lopulta auta ollenkaan. Ja kun vanhempani pähkäilevät siskoni ongelmia, minä ja nuorempi siskoni unohdumme. Hänen kasvattamisensa kaatuu enemmän ja enemmän lopulta minulle. Hänen mielenterveytensä suojeleminen ja hänen hyvinvointinsa takaaminen.
Lopultakin suljen jälleen korvani kaikelta muulta. Olen vähemmän kotona ja opiskelen. Unohdan kaiken ja valehtelen uudelleen ja uudelleen, koska lopultakin, siinä minä olen hyvä; valehtelussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti