It's called vanity sweetheart

Parin viimepäivän aikana olen tiukkaan miettinyt, millä nimenomaisella tavalla haluasin kuolla.
On olemassa hyvinkin monta variaatioita tapahtumasta, jonka lopputulos on aina sama. Henkilökohtaisesti pitäisin ehkä kuitenkin itselleni sopivimpana kuolintapana hirttäytymistä tai silpomista. Toki tietenkin lääkkeet ja itsensä ampuminenkin ovat omalla tavallaan viehättäviä, mutta miellän ne hivenen alentaviksi ruumiita kohtaan.
Mutta nimenomaan itsenisilpominen olisi hyvin mielenkiinoista. Toki vielä lavastaisin näyttämön kuolemalleni, olen sentään sen verran turhamainen.

Turhamaisuudesta puheenollen, olen myö ajatellut paljon tulevaisuuttani, ja tullut siihen tulokseen, että en varsinaisesti tiedä, mitä haluan. Toki minulla on suuntaa, ja joitan päämääriä, joita haluan saavuttaa. Yksi niistä yli muiden olisi oma lapsi. Oma pieni suloinen ruskea silmäinen, tumma ja kihara hiuksinen pieni poika. Olen pohjimmiltani niin lapsirakas, että pelkästään lapsen ajatteleminen yhdistettynä ajatukseeni seksuaallisuudestani masentaa minut niin täydellisesti, etten enää saa happea.
Homoseksuaaleille ei myönnetä adobtiota, eivätkä kaksi miestä voi saada lapsia. Niinpä pelkäänkin, että unelmani omasta pienestä vauvasta sylissä jää vain kaukaiseksi haaveeksi, joka lipuu taivaanrantaan kaiken muun mukana.
Tietysti on itsekästä ajatella näin, sillä onhan maailmassa paljon muitakin ihmisiä, jotka syystä tai toisesta saa lasta tai lapsia, vaikka haluaisivatkin.

Eikä ainoastaan unelma lapsesta pidä minua hengissä. Olen pohjimiltani niin läheisyyden kipeä ihminen, että nimenomaan sen oman rakkaan löytämine on minulle hyvin tärkeää. Tästä kaiketikin koko onnettomuuteni ja masennukseni kierre on alkanut: siitä etten ole löytänyt ketään, jota rakastaa.

Unelmien Sielunmessu

Tässä on kuvakokoelmatyöni melkein kaikista

maailman joukko- ja kansanmurhista

Olen ajatelut laittaa sen tekstieni omistukseen taustaksi.

Omistusteksti on:

"Nille jotka ovat pimeässä: tämä tien on rakennettu teille.

Ja

Kaikille niille, joiden ei olisi kuulunut menehtyä sinä maailman päivänä"

Tyhjyys on hallitseva

Se jättää mykäksi ja kuuroksi

Jäytää sisimpää

Kun ei ole tunteita

Ei mitään

Kauan luulin,

Että sitä kestäisi kiusesti

Mutta ei kuitenkaan

En kuitenkaan

Ole tavannut ketään

Joka liikuttaisi minua sisältä mihinkään

Mutta olen tavannut monia,

Jotka parantavat minua,

Ihmisiä josta välitän

Mutta välillä sekään ei riitä

Kaikki on tyhjää

Olen ei kukaan

Matkalla ei minnekkään

Ilman mieltä

Ilman toivoa tulevasta

It's all a game,

avoiding failure

when true colors will bleed

all in the name of misbehavior

and the things we don't need

I lust for after no disaster can touch

touch us anymore

and more than ever

I hope to never fall,

where enough is not the same it was before

Poet Of The Fall, Carnival Of Rust

Love me before dawn

When day comes

Kill me

That I can finaly cry

And then

Love me after day is over

So I will be yours forever

Älkää katsoko minua

On jälleen sitä aikaa.
En pysty enää nukkumaan kunnolla tai tekemään mitään.
En tiedä mitä minun pitäisi ajatella.
Ihmiset pitävät minusta ja minä pidän ihmisisitä, vaikka en käsitä mitä he minussa näkevät. Ehkä omakuvani on jo niin vääristynyt, etten hahmota itseäni, tai sitten ihmiset vain näkevät minussa jotain sellaista, mistä en itse ole tietoinen.
Kyyneleet ovat jo niin lähellä. Auttaa aina, jos saan itkeä. Toivon vain, että en itke muiden nähden, koska en halua heidän näkevän, millaiset tunteet kätken kasvojeni taakse.
Tuntuu kuin kasvoni, jotka katsovat minua peilistä eivät olisi omani, vaan jonkun muun. Kuin kuivat käteni eivät olisi taiteen istrumentit vaan syvien viiltojen jumalat.
Viillot... ne neljä, jotka olen huolella hoitanut pois näkyvistä, ne neljä, joita en enää pelkää niin kuin aijemmin. Pelkään mitä ihmiset ajattelevat minusta.
Eräs ystäväni sanoi, että itsemurha ja viiltely on sitä, ettei välitä itsestään, mutta olen sitä mieltä, että se on kukkua. En tehnyt kaikkea itselleni vain väliinpitämättömyyttäni, vaan siksi että halusin tuntea jotain... jotain muuta kuin tyhjyyttä.
Viillota ovat tulleet minulle synneiksi ajan myötä. Aina kun mainitaan itsensä viiltely, tunnen syyllisyyttä. Kukaan ei koskaan tiennyt viilloista. En jakanut salaisuutta kenenkään kanssa, mutta sitten kun tuli uusi kesä, pelkäsin, että ne näkyisivät, mutta eivät ne näkyneet.
Nykyisin sisäreisilläni ei näy mitään. Tein kaiken liiankin hyvin.
Joskus kaipaan punaisia viiruja, ne sentään tekivät maailmastani todellisen.

En tiedä enää...

En tiedä enää, mitä kirjoittaa, sant eivät yksinkertaisesti riitä. Haluan sanoa jotain ääneen, mutta en tiedä mitä sanoa. Kaikki on jollain tavalla huonosti, koko maailma kaatuu päälleni.