Masennusrintama saattaa ehkä uhkata minua, mutta tiedän että kestän sen. Se alkaa olla minulle jo jotenkuten itsestään selvyys. Käyn tukikeskusteluissa, hoidan kaikki muutkin asiat. Sitten tulee taas NIITÄ aikoja, kun lakkaa nukkumasta, kun kaikki maistuu tuhkalle ja kuolemalle.
Ei tuhkan maussa mitään. Siihen tottuu kun lakkaa syömästä. Siihen kun kaikki väärä ruoka maistuu pahalle, väärälle. Mutta se kuolema ja sen maku tai tuoksu tai mikä ikinä se onkaan. Se on aina yhtä ahdistavaa. Se herättää yöhön ja ahdistuksen huutoihin. Se vie päivän valolta merkityksen ja kaikki mitän toivot on jotenkin toteutumatta, eikä mistään ole mitään jäljellä muuta, kuin pieni, kurja ihminen.
Kaikesta voisi sanoa selviävänsä. Ei mikään ole ylitsepääsemätöntä. Suuremmaksi esteeksi aina syntyy se, mitä joutuu maksamaan siitä kaikesta selviämisestä. Saa taas myydä itsensä jollekkin mustalle möykylle, joka satuttaa miljoonalla eri tavalla. Unohtaa taas oman arvonsa, oman merkityksensä, mutta silti selviää. Tulee pois sieltä mihin ei saa mennä ja löytää itsensä jostain tuntemattomasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti