Rinnassani on suuri aukko. Tai pieni aukko, jos haluaa toisen näkökannan. Sen suuruus riippuu omasta mielentilastani. Omasta jaksamisestani. Siinä aukossa minulla kerra oli kai sydän, joka oli ehjä. Mutta aikojen saatossa, se sydän säröili liikaa rakkauden petoksessa ja kivussa. Yksinäisyydestä se lohkesi kulmista. Se sydän, joka minulla oli piilossa lasikuvussa, okaruusujen metsän keskellä.
Ei se muuten olisi särkynyt. Ei muuten, ellei lapsellinen luontoni oli päästänyt niitä ihmisiä lähelle. Ihmisiä, jotka eivä kunnioittaneet hajoavaa lasisydäntäni. Valhe on sydämeni turma, valheelliset rakkaudet sen syöpä.
Lopulta ei sydämenikään kai enää kestänyt, vaan uudelleen pakeni käsistäni ja lukitsi itsensä linnun tavoin kultaiseen häkkiin. Hukkasi avaimen mieleeni ja antoi itsensä jälleen unohtua, että maailman katkeruus ei sitä enää turmelisi. Mutta eipä tullut sydän miettineeksi, että minuun jäi sen mentävä aukko. Sen aukon tilalle minun pitäisi keksiä jotain uutta. En kuitenkaan halua, koska tiedän, että se on anoreksiani, ahditukseni tai yksinäisyys, jotka varastavat sydämeni paikan. Sitten kun joku tulee elämääni, en enää osaa rakastaakkaan, kun joku muu on sydämeni paikalla.
Aukko sydämessäni ei kasva, vaan kutistuu, haalistuu arviksi rintakehääni. Lopulta kai, kun aukko on tarpeeksi pieni, lasisydän luikahtaa takaisin.... voin vain toivoa... voin vain luottaa... koska lopulta minulla ei ole muuta kuin sokea luottamus ja toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti