Hey, My name is Little Withe Rabbit, Have YOU seen Alice?

Välillä tunnen itseni pieneksi valkoiseksi kaniksi: tuntuu kuin minulla olisi kiiree aina johonkin, vaikka oikeasti ei ole. Niinpä en voisi olla Valkoinen kani, joka johdatti Liisan Ihmemaahan. Olen siis Liisa, mutta kuka sitten on Valkoinen kani? Kuka johdattaa minut kanin koloon ja antaa pudota ihmemaahan?

Pitäkää peukkuja pystyssä

Valmistaudun menemään nukkumaan ja minua jännittää oikein toden teolla. Toivoisin ihanaa, tiedotonta unta ilman mitään muistoja, ilman ajatuksia tai tunteita. Ilman mitään. Olen vaihtanut lakanat, kaapannut pehmolelut sänkyyni, pöyhinyt tyynyni ja vetänyt pehmeimän yöpaitani päälleni. Toivokaa parasta, vuokseni.

Okei...

Nyt alkaa homma mennä tosi oudoksi.... Suomalainen erotiikka valokuvaaja Helsingistä kysyi minua tänään mallikseen. Hämmennyin totaallisesti ja hetken jo luulin, että valokuvaaja pilaili kustannuksellani ja halusi vaan saada minut alleen, mutta siinä oli totaallise väärässä. Asiallinen ja mukavan tuntuinen mies puhui kanssa puhelimessa kun hän soitti. Positiivinen yllätys. Hän kyseli kaikenlaista ja vastasin parhaimman kykyni mukaan. Oli ihan mukava jutella hänen kanssaan, vaikkakin hivenen jännitti ja odotin jotain pedofiilisetää :D

Uupunut, todella uupunut

Nukuin viime yönä noin viisi tuntia. Ei enempää. Itkin alkuillan, koska ahdisti niin vitusti, sitten alkoi tulla kuumia aaltoja ja kylkeä kivisti leikkaushaavoista niin ainoastaan pyörin sängyssä. Aamullakin tuskanhiki helmeili edelleen ihollani ja tunnen itseni väsyneeksi. Todella väsyneeksi. Mutta pääasia on, että on vähän parempi olla kuin eilen.

Let me...

Let me just be me, be uncertain of things, be weak

Let me cry, let me be, if you can't help me

Leave me if you can't stand,

you're only makin me sure, that I'll always be alone

Copyrights (accept the picture) A.J.Mäntylä

Uni joka jatkui aamunkin jälkeen

Kuljen lumen peittämiä katuja bussipysäkiltä kotiin. On kylmä, vaikka lumi on suojan puolella. Sydäntäni raastava pelko saa melkein kyyneleet silmiini. Ahdistaa. SE on täällä taas. Niin kuin aina välillä muutenkin, SE on taas luonani. Kulkemassa takanani katulamppujen valaisemia katuja. Olen jälleen yksin. Yksin kylmässä ulkoilmassa.
SE jolla ei ole nimeä, painajainen joka on jäänyt eloon aamun auringon valossakin. Kuolettava yksinäisyys, joka repii minut pelkojeni pimeälle puolelle. Pelkään, että taas kaikki tulee, olen pelänyt monesti, tai ainakin siltä tuntuu. Pelännyt monesti ja siivuuttanut sitten törmäyskurssin, nousten takaisin jaloilleni. Voitoistani huolimatta SE seuraa, vaatii uutta ottelua kokeilemaan lujuuttani, testaamaan minua ja näyttämään sen, kuinka yksin olenkaan.
Ahdistavat, pelottavat unet koputtelevat jo selkääni, vaativat uutta ottelua elämän venäläisessä ruletissa, kunnes ase laukeaa oikeasti ja teen kuolemaa lattialla. Yksin, unissani, painajaisissani, kuolemassa, yksin.

Wake me up

Picture: deviantart, wake me up by sexual slave

Is there someone how's going to wake me up

When the night is cold, when I'm in pain

Is there someone how will pull me on the bed

And show me, how much I mean to him,

how I'm simply perfect to him

Wake me up when the sun shines on the window,

Touch me gently and miss me already

En tiedä, mutta onko se tyhmää kun otan sen, että poikaystäväni ei koske minuun, liian henkilökohtaisesti? Kuin olisin niin ruma ja kuvottava että hän ei vain halua koskea minuun, kuin hän ei haluaisin viettää yötä kanssani, kuin jokainen kosketus, jolla hän leikkii ihollani, olisi tuskainen. En kai kuvittele tyhmiä? Mutta se vain sattuu, kuin en vain kelpaisi, kuin en olisi tarpeeksi komea tai hyvä seksissä. Erehdyin miettimään leikilläni muutama viikko sitten ystävälleni ääneen, että kuinkahan hyvä olen seksissä. Hän kysyi halusinko kysyä poikakaveriltani. Sanoin ette halua enkä uskalla. Hän meni ja kysyi.

Poikaystäväni sanoi minun olevan hyvä ikäisekseni, mutta myönsi saaneensa parempaa. Loukkaannuin, että hän alentui vastaamaan, ja ihmettelen miksi ystäväni kertoi minulle. Minun täytyy kyllä myöntää että olen itse saanut myöskin parempaa.

To turn your tears to roses

Despite the lies you're making
Your love is mine for the taking
My love is just waiting
To turn your tears to roses

No, you'll never be alone
When darkness comesI'll light the night with stars
No, you'll never be alone
When darkness comes you know I'm never far
Hear the whispers in the dark

You feel so lonely and ragged
You lay there broken and naked
My love is just waiting
To clothe you in crimson roses

Skillet- Whispers in the dark sovellettu alkuperäisistä sanoituksista

Myönnän, että Skilletin kappaleet eivät ehkä ole kovin hyvää ja mieltä nostavaa kuunneltavaa, kun masentaa, mutta joka tapauksessa Whispers in the dark on kaunis ja koskettava kappale. Se kertoo jostain sellaisesta mitä jokainen ihminen taitaa haluta. Ainoa ongelma vain on, että tuollaisia ihmisiä ei ole. En usko että tuollaista ihmistä olisi. Ei minulle ainakaan. Ei miestä joka muuttaisi kyyneleet ruusuiksi. Mutta jostain kai tulee karsia. Ei tuollaista voi vaatia, vaikka itse osaisikin muuttaa kyyneleet ruusuiksi.

Tärinää, joka tuntuu kaikkialla kehossani

Pitkästä aikaa tuntuu todelta pahalta. On kamala olla ja elää. Vatsaani sattuu ja ihooni koskee. Tuntuu kuin ilma loppuisi. Tiedän mikä on tulossa, mutta edes sen sanan ajatteleminen ahdistaa: Paniikkihäiriö on iskemässä. Se vaanii kuin kulman takana; tylppänä ja katerana se odottaa minua.

Haluaisin vain oksentaa. Mennä vessaan ja oksentaa.

Koruton Yö

Vihreät silmäni
Koruton ilme
Peilin pinnalla väreilevät kyyneltahrat

Kasvoihini sattuu
Ihooni sattuu
Siltikin olen ruma ja onneton

Vaikka pakenisin pimeään
Heijastukseni edessäni ei katoa
Suljetutkaan silmäni eivät tuo lohtua
Kasvoni, kuin painajaiset, valvottavat untani

Copyrights A.J.Mäntylä
Kirjoitin tämän runon viime viikolla, kun tunsin itseni rumemmaksi, kuin pitkään aikaan. Kuorin ihoani hohkakivellä puolituntia ja kasvoihini sekä ruumiiseeni sattui. Paljon. Siltikään oloni ei helpottunut vaan kärsin vielä muutaman päivän kunnes kaikki meni ohi taas.

Syntejä sanottakoon ääneen

On niin hassua, kuinka kylmä ihmisellä voi olla ja kuinka hassua onkaan se, että yksinäisyyttä voi pelätä. Nyt se on helppo sanoa pettävin, valkoisin sanoin ja nauraa päälle, kun sanoo niin. Siltikin sitä seuraisi itsetuntemuksen tuoma hiljaisuus, joka kestäisi aina vaan, kun ihmiset pystähtyisivät miettimään sitä, että hekin pelkäävät yksinäisyyttä.

Muistelin taas monia aikoja tässä taannoin. Mietin pitkään erästä asiaa. Miksi ihmiset sanovat heillä oolevan syömishäiriö heti kun ruoka ei oikein maita tai jos he pitävät itseään syystä tai toisesta rumempina kuin muita ihmisiä? Henkilökohtaisesti en kykene tätä ymmärtämään. Tuoko se ihmisille jotenkin tärkeämmän olon?

Itse vihaan sitä, kun minua kutsutaan anorketikoksi. Vihaan sitä ylettömiä määriä. Ihmiset, jotka sanovat niin, tulisi opetella ensin tietämään, mitä anorektikkona oleminen oikesti on. Päättymätöntä syyllisyyttä, piilottelua, taistelua ruoan syömiseksi ja siitä syömisestä selviämiseksi.
Itselleni sattuu edelleen myöntää että minulla on ongelma. En halua kuulla syntejäni sanottavan ääneen, tunnen niistä syyllisyyttä jo tarpeeksi. Siltikin ihmiset kutsuvat minua anorektikoksi, tietämättä kuinka paljon se oikeasti sattuu. Minä en voi itselleni mitään!

Juuri nyt, Juuri nyt

Mietin miksi pidän tätä blogia, miksi uskottelen edelleen itselleni että ihmisiä kiinnostaa elämäni, asiani, kipuni tai sanani. Tarkastelin tänään blogini sisältöä, keskimäärin 10 viestiä kohden olin saanut yhden kommentin, joten aloinkin pohtia miksi edes vaivaudun kirjoittamaan tänne mitään, en kuitenkaan saa siitä takaisin mitään ja se turhauttaa. Minulla on seitsemän mahtavaa lukiaa, mutta luulen, että he voisivat elää vallan mainiosti ilman blogiani.

Niinpä kirjoitankin viimeisiä postauksiani täällä, lähes vuoden kestänyt blogitaipaleeni on tulossa päätökseen, enkä usko, että kukaan muistaa tätä blogia viikko sen päättymisen jälkeen.

Joka tapauksessa takaisin asiaan: kirjoitampahan nyt sen asian tänne, minkä vuoksi alunperin nyt illalla/yöllä tänne kirjauduinkin vielä.

Kello lähenee kymmentä. Olen odottanut poikaystävääni jo kolme tuntia. Sitä että hän soittaisi ja kertoisi että on nyt matkalla meille noutamaan minut yöksi. Olen odottanut turhaa. Aivan turhaa. En suostu soittamaan hänelle, koska hän lupasi soittaa minulle, olkoon sitten unohtanut minut tai ei. Toivon ainoastaan, että hänelle ei ole käynyt mitään. Olen hieman huolissani.

Joka tapauksessa, tunnen sen saman tunteen, johon olen jo niin tottunut. Pettymyksen murentavan kivun rintalastallani. Miksi edes toivoin mitään. Hyvin harvoja toivomuksiani ja odottamistani on millään tavalla palkittu. Olen nähnyt saman rikottujen lupauksien kaavan toistuvan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta uskaltaudun kuitenkin uskomaan lupauksien pitämiseen ja huomaan pettymyksen satuttavan minua vielä enemmän. Joka kerta se silpoo minua enemmän.
Minut on petettu monella eri tavalla, kymmenellä eri kielellä, sadoin eri sanoin, kymmenin eri asiayhteyksin. Kohta en kestä enää vaan käteni alkavat vapista kuin minulla olisi kylmä ja pakenen jälleen vessan lattialle itkemään.

Juuri nyt, ihan pian.

Niin kuin aina ennenkin. Pakenen, itken ja lopulta en sano sanaakaan kärsimästäni pahasta. Istun hiljaa ja lurittelen valkoisen valheen että kaikki on kunnossa. Uskokoon sen ken tahtoo.

Katulamput

Tartu minua kädestäni,
Tanssita keltaisten katulamppujen valokeilassa kun sataa lunta
Anna ihmisten katsella,
Kieputa minua suihkulähdettä ympäri

Yksi
Kaksi
Yksi
Kaksi

Kaappaa minut kainaloosi kun silmäni sulkeutuvat ja kasvoni painautuvat bussin ikkunaa vasten.
Suljethan minut syliisi, kun on jo hämärää ja pakkanen jäädyttää pihatien.

Copyrights A.J.Mäntylä

Kylmä naamio

Minun on kylmä, todella kylmä. Kylmyyteni ei ole naurun asia, ei pienin lohdullisin sanoin ohitettavissa. Se on todellista, läpitunkevaa ja tappavaa. Kuin elämä karkaisi sormistani ulkoilmaan.
Värisen ja tekee mieli itkeä. Käperryn sisääni ja pohdin puoliani. En osaa selittää mistä oloni johtuu, ehkä monestakin asiasta, kuka ties.

Toiveeni olisi ainoastaan maata lattialla huovan alla ja itkeä villamatto kosteaksi kasvojeni alta. Olisi ihanaa jos olisi lämmin ja ilma tuoksuisi pullalle ja ruusuille. Jos joku olisi siinä se lämmittäisi. Nauru kaikuu ympärilläni, hyvä että joillakin on edes hyvä olla, en siis pilaa heidän iloaan omilla ongelmillani, vaan istun hiljaa ja koetan olla luonnollinen. Valehtelen siis. Anteeksi.

Painajaiset lienevät seurani hämärässä, puolisoinani sängyssäni. Yöllä ehkä herään itkemään ja oloni helpottaa, tai sitten vain makaan sängyssä ja katselen valkoista kattoani. Käriydyn tiukemmin raitaisiin lakanoihini ja toivon, että kylmyys olisi poissa.