Kun astelemme käsi kädessä lehtien peittämää kujaa, alkaa jo aurinko laskea kaupungin talojen taakse. Kaupungin läpi virtaava joki höyryää kylmässä ulkoilmassa. Varovasti kätesi sulkevat väliinsä omani, koska huomaat, että käteni tärisevät. Pudotat tupakan maahan ja tallot sen päälle vielä kengälläsi.
Hymysi piirtyy mieleeni ja siihen hetkeen palaan, kun jälleen olen yksin. Yksin, niin kuin aina ennenkin. Ainoastaan muistoissani elävät lehtien peittämät puistokujat, höyryävä joki ja tupakan makuinen suudelmasi. Muistoissa, jotka haalistuvat ja kuluvat ajan myötä. Niissä muistoissa jotka minä olen jo hukannut.
En minä niitä muistoja kaipaa, en vaikka haluaisinkin. Syys siihen on se, että en halua muistaa, koska jokainen hetki, jonka vietän muistoissani, satuttaa minua yhtä paljon, kuin kaikki sanasi, kaikki. Vaikka kuinka olisit ollut erikoinen ja paras. Olit silti samanlainen kuin muut.
En minä muistojani kaipaa, ei niistä mitään hyötyä minulle ole. Ainoastaan pienen pojan haluan säilyttää. Sen pojan joka piti teekutsuja pehmoeläimille ja sotki laventelin värisen pehojäniksen jäätelöön.
Haluan säilyttää kaikki hymyilevät kasvot ja onnen kyynelten kostuttamat hetket. Haluan kaiken hyvä, kiltin ja kauniin, onko se liikaa vaadittu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti