Joskus sitä tulee miettineeksi, kuinka paljon oikeastaan antaa omien ongelmiensa ja tunteidensa vaikuttaa elämäänsä. Vastaus on minun kohdallani usein hyvin vähän. En minä halua ihmisten tietävän kuinka perseestä kotielämäni on. Ei heitä kuitenkaan kiinnosta, enkä minä halua sitä jakaa. Pidän sen intiimiyden itselläni, mikä minun on.
Tarvitseeko minun avautua muka ihmisille? Luottaa heihin? En uskoisi ihan heti, luottamukseni ei ole jotain minkä annan, vaan jotain, mikä minulta ansaitaan. Se pitää minut turvassa ja elossa, se etten paljasta mitä oikeasti mietin ihmisistä, en halua olla sentään niin ilkeä. Kohteliaisuus parantaa maailmaa.
Joskus ihmiset saattavat loukata minua monilla eri tavoilla, mutta kun siihen tottuu, sitä sietää uskomattomiin rajoihin asti. Minua hakutaan matryyriksi, no antakaa anteeksi. Kaikki eivät halua olla niin kuin te. Minulla on oikeus olla välillä heikko, koska minun ei koskaan annettaisi muuten. En minäkään loppumattomasti kaikkea jaksa. Olen toki pääsyt pitkälle, pitemmälle kuin kovin moni minun asemassani olisi päässyt. Useimmat olisivat kai luovuttaneet jo vuosia sitten. Olisivat kadonneet PUF johonkin. Ehkä omaan kuolemaansa, ehkä omaan epätoivoonsa.
Olin psykologilla jälleen eilen ja ensimmäistä kertaa myönsin hänelle, että vaikka tiedän paljon itsestäni, yksi asia jaksaa aina hämmästyttää minua. Haluaisin vastauksen kysymykseen: "Miksi oikein nousin ylös sängystä aamulla, kun ei ollut mitään syytä edes elää päivää pitempään?" Jos löydän tähän vastauksen, toivon, että se osoittautuu kaiksta olellisimmaksi osaksi tässä kaikessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti