Olen sentään yrittänyt

Minulla on usein jotain hyvää sanottavaa, jotain hyvää kirjoitettavaa blogiini. Se tulee mieleeni, viipyy kolme minuuttia ja jos sitä siinä ajassa ei ole kirjoitettu ylös, se katoaa ja minä kiroan, kun jälleen uusi teksti on häipynyt taivaisiin. Nyt kuitenkin, vielä kun ehdin, koetan kirjoittaa ylös jotakin.

Minun piti tai pitää kirjoittaa huonosta itsetunnosta. Mietin sitä paljon, olen miettinyt jo pitkään, koska se tuhoaa ihmistä minkä ehtii ja vaikka kuinka olisi kuinka vankka minuus, se horjuttaa edelleen koko mieltä, suistaen sen alas. Näin minulle ainakin kävi. Tiedän tuntevani itseni ja olen sujut itseni kanssa, sisäisesti siis. Kuitenkin kun itsetuntoni on, mitä on, ei mikään kuitenkaan koskaan ole kohdallaan.

Tälläkin hetkellä pidättelen jälleen kyyneliä, koska en kestä itseäni. Se on niin väärin muita kohtaan ja itseäni kohtaan, mutta kun lusikalla on annettu, ei kauhalla voi pyytää. Mieleeni on ainoastaan iskostunut tieto siitä, että olen ruma, saamaton, laiska, tyhmä ja kaikkea. Sen mukaan minä sitten elän. Jatkuvasti piinaavasta tietoudesta tulee ruoska joka pakottaa minut jatkuvasti kilvoittelemaan onnistumisesta ja kun epäonnistun, se iskee minuun kahta pahemmin, luistaen minut epätoivoon.
Epäonnistuminen iskee minua vyön alle niin, että tuntuu kuin koko keho menisi kaarelle. Kuulen edelleen herjaavat sanat pääsäni, olivat ne sitten lähtöisin vanhan koulukiusaajan tai isäni suusta. En minä liiemmin kiitosta saa, saati kehuja. Tein mitä tahansa tai jätin mitä tahansa tekemättä, saan aina haukut ja se satuttaa. Satuttaa niin paljon, että arvista tulee parantumattomia, koska olen sentään yrittänyt tehdä jotain oikein.