Kuin katsoisi hidastettuna lasin putoamista lattialle. Oma hajoamiseni siis. Viini lentää ensin ulos lasista ja iskeytyy samalla hetkellä lattiaan, kun lasin pohja koskettaa marmorikaakelia. Lasi helähtää heti miljooniksi pieniksi palasiksi, jotka lentelevät ympäriinsä.
Niin tapahtui kerran minulle. Niin tapahtui minulle uudestaan. Ja uudestaan. Ja tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin.
Jokainen lasi on erilainen: sulatettu ja korjattu entisistä. Joka kerta se lasi putoaa ja iskeytyy kilahtaen maahan. Hajoten. Joka kerta se olen minä joka noukkii lasin sirpaleet käsiini ja hoivaan niitä kuin lasta, painaen rintaani vasten. Joka kerta se ole minä, joka etsii sydämelleni uuden tarkoituksen. Uuden alun jokaiselle päivälle. Ei koskaan kukaan muu.
Ketään muuta ei ole kiinnostanut, ihmisiä on tullut ja mennyt, jotkut ovat hävinnet, jotkut pysyneet ja tulevat aina pysymään. Mutta heitä ei kiinnosta sydämeni tarkoitus, se kuuluu ainoastaan minulle itselleni ja sille toiselle, josta tulee se tarkoitus. Joka estää lasia putoamasta maahan ja ottaa minut syleilyynsä, kun olen noukkinut sirpaleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti