Aamulla kaikki on hyvin. Hymyilen ja tuntuu hyvältä. Jaksan yrittää sekä jatkaa elämääni. Ainoastaan päivän. Auringon ajan kääntyessä lopulleen, hämärän hiipiessä horisontista taivaankannelle, muistutetaan minua siitä, että liika optimistisuus kostautuu. Riisuttu silkkinauha laukussani on merkki kivuistani. Merkki että en voi hyvin.
Ajattelin jo aamulla, että josko tänään poistaisin sen ranteestani, josko antaisin vihdoin olla ja voisin paremmin. Todellisuus olikin jotain muuta. Ehkä se oli väsymys, ehkä jokin muu, mutta mieleni hajoaa kuin ikkuna mustaan kadotukseen. On onneton, surumielinen, haikea tunne. Ahdistaa ja väsyttää. Silmiä polttaa.
Kuin kuolisi. Ja musta nauhani saa palaa käteeni kiinni kun sydämeni lyö viimeisen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti