Tuoksua, suudelmia ja naurua

Syvä myskin ja ambran tuoksu ympärilläni
Sileä ja lämmin iho sormieni alla
Kosteat, lämpimät huulet kaulallani
Minua pyörryttää

Lämmin keho omaani vasten
Hämärässä katuvalot värittävät ikkunalaudan
Puristan lakanoita ja haukon henkeä
Hymyilen

Hiukseni leviävät lakanoille
Suortuvani taipuvat hänen sormiensa alla
Leikkisä suudelma huulillani jää hetkeksi roikkumaan ilmaan
Naurattaa

Katse polttelee vaaleaa ihoani
Tunnen itseni juurikin hyväksi
Painun pehmeisiin lakanoihin ja puuvilla sivelee selkääni
Jäädään tähän ja nauretaan, hymyillään, nukahdetaan toistemme käsivarsille

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Maailmaan kuulumaton

Joskus tuntuu kuin en olisi tästä maailmasta: maailma ympärilläni tuntuu kulkevan ohitseni kuin sarja kauniita ja rumia kuvia. Mustavalkoisia ja värillisiä. Olen aina halunnut värittää kaiken värittömän, koska vaikka harmaansävyinen onkin kaunis, se ei ole elollinen.
Filmini on välillä pysähdyksissä ja välillä kuvia tulee niin että alan seota.

Ymmärrys on lahjani, mutta myös kiroukseni. Ihmisten tuska on aina kuin omani. Vihaan ja rakastan ihmisiä. He ovat kuin sanoja: jokainen ihminen on hivenen erilainen, kuulostaa erilaiselta ja jokaisen ihmisen tarkoitus erilainen. Vihaan ja rakastan sanojakin.

Mutta nyt kuvat alkavat palaa reunoista, jumalainen Aurinko tekee niistä lopulta tuhkaa, mutta oma asiansa taas on, mitä kuvien takana on. Maailma, jos oikein saan toivo. Kaiken aikaa, kaikkien vuosien ajan olen vain toivonut että joku tulee luokseni, sitoo minut kohtaloihinsa ja tekee minusta osan maailmaa. Antaa minulle jonkun muunkin tarkoituksen olla olemassa, kuin se että olen olemassa itselleni.

Nyt tuntuu kuin ohut nauha, kuin pianonkieli, olisi sitomassa minua, sitomassa minua rakkaaseeni. Kaivertakaa minuun omistajan nimi, hitaasti rakastakaa kirjaimet sieluuni.

Näen maailman taas eri tavalla. Pehmeänä ja lasisena. Niin hauraana. Ainoastaan iloiset muistot tulevat vastaan kulman takaa.

Pehmeä ja hyvä olo, vaikka on jo kylmä.

Ja tähdet satoivat alas

Oli kuin taivaalta olisi satanut tähtiä
Makaan katolla katsellen kaukaisimpia valoja
Tuntuu kuin ne jatkuisivat ikuisesti

Pieni jäänteitä onnen sirpaleista
Sammon palasia taivaasta
On niin kylmä että huuleni höyryävät

Makaat vierelläni, sydämeni jyskyttää
Lapasissa olevat kätemme kietoutuvat toisiinsa
Haluaisin kavuta päällesi ja suudella huuliasi
Kunnes höyry ei enää nouse

Nousen istumaan
Haluan vain sinut, rakastan sinua
Tajuan sen vihdoin
Yhtä kirkkaasti kuin timanttiset tähdet

Ja kun tähdet taas satavat alas
Suutelen sinua, annan timanttien siunata
Rakkautemme ja itkeä satavien valojen loisteessa
Koska rakkautesi tekee minut onnelliseksi, timanttiseksi

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Hän väritti minut rakkaudella

En tiedä enää kohtaloista mitään, luulin sen minut jo hyljäneen. Luulin tyhmyydessäni tappaneeni kaiken onnellisen alun, kohtalon ja sattuman. En tiedä onko olemassa jumalaa, oikeastaan minua ei kiinnosta.

Hassua kuinka kaiken maistuessa tuhkalle ja kaiken naurun kadottua, kohtalon jo kauan sitten mädännyttyä, se yhtäkkiä palaakin. Huomaan että joku rakastaa minua, rakastaa oikealla tavalla. Sillä tavalla, josta ajattelin, että kukaan ei koskaan tule minua niin rakastamaan.

Vaikka hän oli poissa vain muutaman päivän, kaipaan jo häntä. Oli pakko keksiä tekemistä.

Hän, joka varasti sydämeni sinä päivänä, jona kohtalo meidät toi yhteen. Kun hän hymyili syksyn hämäräisessä yössä tiesin olevani myyty. Hänelle ja vain hänelle. Kukaan muu ei minua saakkaan.

Kun makasin katolla ja katselin tähtiä, oli kylmä, lapasessa oleva käteni oli hänen kädessään. Katsoin häntä ja hymyilimme. Se lakkasi olemasta ystävyyttä.

Nyt kuulun hänelle ja sain hänet myöskin. Nauran nykyään koko ajan, itkenkin kun itkettää. Katkeruuden kovettamat silmäni, surun varastamat kyyneleet ovat palanneet ja hänen laillansa värittäneet maailmani. Hänelle itken rakkaudella. Koko sydämellä, koko onnellani. Hymyilyttää jälleen.

Mielin määrin kahvia ja tupakkaa

Itken verannalla, ulkona on kylmä. Hän seisoo metrin päästä minusta. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Vuodatan ulos kaiken mitä olen halunnut sanoa.

Haluan huutaa ääneen tuskani, pelkoni ja rakkauteni. Hän seisoo hiljaa ja kuuntelee loppuun. Sitten hän liikahtaa minua kohti ja sulkee minut syleilyynsä. Kyyneleeni kastelevat takin kauluksen.

"Kyllä minä sen tiesin ja arvasin."

Niin saan vastauksen kun kerron hänelle rakastavani häntä. Hänen kätensä ovat edelleen ympärilläni. Kylmä ja helpotus pyörryttävät. Polveni lyövät loukkua. Alan pyörtyä.

En voi uskoa vastausta, en sitä mitä kaikista eniten odotin. Hän tuoksuu ihanalle, vaikkakin kahville ja tupakalle. En voi syyttää. Huuleni maistuvat nikotiinille hermosauhusta. Poltin pelkooni, vapisin ja itkin ennen kuin uskaltauduin edes hänen seuraansa.

Yö on hämärä. Suljen silmäni ja itken edelleen. Keinumme hiljaa kylmässä. Poskeni ovat jäässä.

Menemme sisälle. Eroan poikaystävästäni. Jätän kertomatta oikean syyn päätökseeni.

Illan hämärässä kietoudun hänen ympärilleen, makaan hänen kanssaan peiton alla, kuuntelen sydämensä lyöntejä. En voi uskoa mitään todeksi. Tämän on pakko olla unta. Sydämeni nauraa ja itkee samaan aikaan. Itkee onnesta.

Aamulla ainoastaan hän merkitsee. Maailma tuntuu ihanalta ja täydelliseltä. Hänen huulensa ovat pehmeät, maistuvat tupakalle ja ovat sokeri-maito-kahvista makeat. Juuri ihanat suudella.

Tappakaa minut, anelen, pyydän, rukoilen

Pitkästä aikaa vietin eilen ikimuistoisen illan: olin kaverini kanssa ajelemassa ympäriinsä. Oli jo syksyn hämärää. Valoisaa vielä kun lähdimme ja ikiyö kun palasimme. Katuvalot levisivät valopalloiksi tuulilasiin. Oli hämärää ja unettavaa.

Kävimme kahvilla. Hän joi mokkaa, minä espressoa. Kahvi oli hyvää, vahvaa ja maistui suussani pitkään. Join paljon kahvia eilen illalla, mutta en polttanut. En edes kun sitten kolmisin pysähdyimme järven rantaan ja ystäväni, sekä hänen vanha tuttunsa sytyttivät tupakat.

Hymyilin ja nauroin ja-
Ystäväni näytti minulle mitä minulla voisi olla, iski rakkauttani tikarilla kun hymyili minulle pimeässä ja antoi minun leikkiä piponsa tupsulla. Sen pipon tupsulla, jota olin kehunut toissa päivänä.
Halusimme olla ystäviä keskenämme. Se oli varmaankin ansa molemmin puolinen, tai kohtalon meille järjestämö ansa, tai ehkä Pirun itsensä kaivama kuoppa johon lankesin. Joka tapauksessa se oli jotain, ja lankesin, vaikka sen arvasinkin. Lankesin mutta en välittänyt siitä. Halusimme olla ystäviä keskenämme: tukea toisiamme aina. Se oli molemmille totta, mutta toinenkin totuus saattaa lopulta lukita meidät.
Jos hän sanoisi, myöntäisi rakastavansa minua, en voisi muuta kun olla kieltämättä, valehdella ei saa. Ei enää, eikä koskaan aikaisemminkaan. Jännitän että mihin minä kuljen.

Tuntuu kuin sekoaisin: kuulun lopulta kahdelle miehelle. Vaikka rakastani käskiin pitää minut lähellä, hän ei sitä tehnyt ja nyt elämääni on kävellyt uusi mies; mies jonka hymy hämärässä jännittää minua. Mutta jos joudun valitsemaan toisen kahdesta rakkaudestani, jos se aika tulee, on päätökseni ilmeinen. Kaikki tietävät että kaikkea ei aina voi saada, ei molempia.

Mutta tiedän jo valmiiksi että siitä tulee matka Golgatalle. Syntien ja tuskan avautumisen tie. Kyyneleitä tulee. Kaikki itkevät. Rakkaaseeni sattuu, samoin kuin minuun. Me selviämme kuitenkin.

Tappakaa minut, olkaa kilttejä.

Feeling like drowning

I feel like I'm drownin to a glasstank
I'm surrounded with something soft
Something I can't recognize

I don't know do I want to drown or not
Am I beeing saved or murderd?
Saved I think, I fear
But for how long time?

Picture: Drowning by BrokenFayth from deviantart

Text rights owned by A.J.Mäntylä

What should the call us?

After all we are free from the norms of society.
We go where we want to, we don't care about other peoples thoughts.
If we want to be good, we'll be the most good and if we want to be bad, we'll be the worst.

Mustaa vettä ja muistoja

Muistelen aikaa
Kauan sitten

Kun tunsin mustan veden ympärilläni
Hukuttavana ja todellisena

Musteen tummaan veteen
Hukuin
Hukkasin itseni

En tiedä mitä tapahtui
Ehkä vuorovesi kuljetti minut rantaan

Nyt seison rannassa
Musta meri on kaunis ja katkera

Vaikka maalta paistaa aurinko
En uskalla katsoa

Leikatut siipeni ommelkaa takaisin
Ja antakaa minun lentää auringon kultaaman maan toiselle puolelle

Lupaan...

Sanasta "luvata" ja sen kaikista verbimuodoista on tullut nykyään vain sanahelinää.

Monesti olen sen kuullut ja monesti tulen sen vielä kuulemaan. "Lupaan, et korvaan tän sulle." "Lupaan vähentää." yms. Ihmiset lupaavat asioita yllättävän helposti, mutta pitävätkö he yhtä helposti lupauksensa? Eivät.
Vaikka lupaisivat yksinkerttaisiakin asioita, niin useimmiten ihmiset ainoastaan "unohtavat" tai keksivät tavan kiertää sanansa tai jotain muuta saman kaltaista. Kaikki me lupaamme joskus jotain, mutta kuinka moni teistä voi väittää pitävänsä nuo lupaukset?

Eivät lupaukset satu tai haittaa, mutta kun ne lupaukset petetään, niin kipu alkaa. Lopulta lakkaa olettamasta mitään. Lopulta lakkaa toivomasta enää mitään. Lopulta lakkaa uskomasta enää ihmisiin. Lopulta kaikki luottamus menee.

Lupaukset ovat vakavia asioita. Muistakaa kaikki kunnioittaa niitä, niin kehenkään ei satu.

Ihanaakin ihanampi tuoksusi

Yöpaitani tuoksuu sinulle
Pehmeän harmaa ja myskinen tuoksu
Ripaus laventelia

Olet kaukana, kaukana minusta
Kun tulee pimeä, haluaisin käpertyä viereesi
Tuntea lämmin hengityksesi kasvoillani
Lämpimät kätesi ympärilläni

Huoneesi ja lakanasi tuoksuvat minulle
Painaudut lakanoita vasten
Ja nukahdan kuin syliini

Anna tuoksuni hoivata sinua pimeässä

Puen yöpaitani päälleni
Tuoksu on ihanan tukahduttava
Nukahdan kyyneleet silmissä