Pitkästä aikaa vietin eilen ikimuistoisen illan: olin kaverini kanssa ajelemassa ympäriinsä. Oli jo syksyn hämärää. Valoisaa vielä kun lähdimme ja ikiyö kun palasimme. Katuvalot levisivät valopalloiksi tuulilasiin. Oli hämärää ja unettavaa.
Kävimme kahvilla. Hän joi mokkaa, minä espressoa. Kahvi oli hyvää, vahvaa ja maistui suussani pitkään. Join paljon kahvia eilen illalla, mutta en polttanut. En edes kun sitten kolmisin pysähdyimme järven rantaan ja ystäväni, sekä hänen vanha tuttunsa sytyttivät tupakat.
Hymyilin ja nauroin ja-
Ystäväni näytti minulle mitä minulla voisi olla, iski rakkauttani tikarilla kun hymyili minulle pimeässä ja antoi minun leikkiä piponsa tupsulla. Sen pipon tupsulla, jota olin kehunut toissa päivänä.
Halusimme olla ystäviä keskenämme. Se oli varmaankin ansa molemmin puolinen, tai kohtalon meille järjestämö ansa, tai ehkä Pirun itsensä kaivama kuoppa johon lankesin. Joka tapauksessa se oli jotain, ja lankesin, vaikka sen arvasinkin. Lankesin mutta en välittänyt siitä. Halusimme olla ystäviä keskenämme: tukea toisiamme aina. Se oli molemmille totta, mutta toinenkin totuus saattaa lopulta lukita meidät.
Jos hän sanoisi, myöntäisi rakastavansa minua, en voisi muuta kun olla kieltämättä, valehdella ei saa. Ei enää, eikä koskaan aikaisemminkaan. Jännitän että mihin minä kuljen.
Tuntuu kuin sekoaisin: kuulun lopulta kahdelle miehelle. Vaikka rakastani käskiin pitää minut lähellä, hän ei sitä tehnyt ja nyt elämääni on kävellyt uusi mies; mies jonka hymy hämärässä jännittää minua. Mutta jos joudun valitsemaan toisen kahdesta rakkaudestani, jos se aika tulee, on päätökseni ilmeinen. Kaikki tietävät että kaikkea ei aina voi saada, ei molempia.
Mutta tiedän jo valmiiksi että siitä tulee matka Golgatalle. Syntien ja tuskan avautumisen tie. Kyyneleitä tulee. Kaikki itkevät. Rakkaaseeni sattuu, samoin kuin minuun. Me selviämme kuitenkin.
Tappakaa minut, olkaa kilttejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti