On niin hassua, kuinka kylmä ihmisellä voi olla ja kuinka hassua onkaan se, että yksinäisyyttä voi pelätä. Nyt se on helppo sanoa pettävin, valkoisin sanoin ja nauraa päälle, kun sanoo niin. Siltikin sitä seuraisi itsetuntemuksen tuoma hiljaisuus, joka kestäisi aina vaan, kun ihmiset pystähtyisivät miettimään sitä, että hekin pelkäävät yksinäisyyttä.
Muistelin taas monia aikoja tässä taannoin. Mietin pitkään erästä asiaa. Miksi ihmiset sanovat heillä oolevan syömishäiriö heti kun ruoka ei oikein maita tai jos he pitävät itseään syystä tai toisesta rumempina kuin muita ihmisiä? Henkilökohtaisesti en kykene tätä ymmärtämään. Tuoko se ihmisille jotenkin tärkeämmän olon?
Itse vihaan sitä, kun minua kutsutaan anorketikoksi. Vihaan sitä ylettömiä määriä. Ihmiset, jotka sanovat niin, tulisi opetella ensin tietämään, mitä anorektikkona oleminen oikesti on. Päättymätöntä syyllisyyttä, piilottelua, taistelua ruoan syömiseksi ja siitä syömisestä selviämiseksi.
Itselleni sattuu edelleen myöntää että minulla on ongelma. En halua kuulla syntejäni sanottavan ääneen, tunnen niistä syyllisyyttä jo tarpeeksi. Siltikin ihmiset kutsuvat minua anorektikoksi, tietämättä kuinka paljon se oikeasti sattuu. Minä en voi itselleni mitään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti