Joskus tuntuu kuin en olisi tästä maailmasta: maailma ympärilläni tuntuu kulkevan ohitseni kuin sarja kauniita ja rumia kuvia. Mustavalkoisia ja värillisiä. Olen aina halunnut värittää kaiken värittömän, koska vaikka harmaansävyinen onkin kaunis, se ei ole elollinen.
Filmini on välillä pysähdyksissä ja välillä kuvia tulee niin että alan seota.
Ymmärrys on lahjani, mutta myös kiroukseni. Ihmisten tuska on aina kuin omani. Vihaan ja rakastan ihmisiä. He ovat kuin sanoja: jokainen ihminen on hivenen erilainen, kuulostaa erilaiselta ja jokaisen ihmisen tarkoitus erilainen. Vihaan ja rakastan sanojakin.
Mutta nyt kuvat alkavat palaa reunoista, jumalainen Aurinko tekee niistä lopulta tuhkaa, mutta oma asiansa taas on, mitä kuvien takana on. Maailma, jos oikein saan toivo. Kaiken aikaa, kaikkien vuosien ajan olen vain toivonut että joku tulee luokseni, sitoo minut kohtaloihinsa ja tekee minusta osan maailmaa. Antaa minulle jonkun muunkin tarkoituksen olla olemassa, kuin se että olen olemassa itselleni.
Nyt tuntuu kuin ohut nauha, kuin pianonkieli, olisi sitomassa minua, sitomassa minua rakkaaseeni. Kaivertakaa minuun omistajan nimi, hitaasti rakastakaa kirjaimet sieluuni.
Näen maailman taas eri tavalla. Pehmeänä ja lasisena. Niin hauraana. Ainoastaan iloiset muistot tulevat vastaan kulman takaa.
Pehmeä ja hyvä olo, vaikka on jo kylmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti