Comienzo del final- Lopun alku

Vaikea kirjoittaa, kun tuntee itsensä ihan tyhjäksi, mutta yritänpähän nyt saada tähän jotain tolkkua... En ole nukkunut kovin hyvin viimeaikoina. Heräilen kolmen aikoihin aamuyöstä ja aamulla olen ihan kuitti. Hormoonit hyrräävät ja elämä on yhtä vitun vuoristorataa. Milloin nauraa mahakipeänä ja milloin on valmis meneen katolle ja tekeen itsarin.
Mietimme tänään mesessä ystäväni kanssa miten voisimme kaiken maailman kostomme suorittaa. Olemme kärsineet kiusaamisesta lähes koko koulu aikamme. Niinpä mielessämme risteilivät erinäiset kuvat koulusurmista ja muista, sillä heidän tunteensa on helppo ymmärtää. He eivät välttämättä tehneet sitä samasta syystä kuin me teksimme sen, mutta me olemme kuitenkin samanlaisia kuin he.
Kiusattuja, piinattuja, hyljeksittyjä ja vihattuja. Ja jos joku nyt kehtaa sanoa että se on itseaiheutettua ja että meidän vain pitäisi mennä juttelemaan kaikillen, niin he voivat haistaa pitkät. Me emme ole tehneet kenellekkään mitään. Meitä vain kiusataan ja piinataan, koska satumme olemaan erilaisia.
Olen kärsinyt kauan koulukiusaamisesta. Aluksi jaksoin valittaa siitä, mutta huomattuani, ettei sillä ollut mittään vaikutusta, lopetin lopulta. Voin vain arvailla, millainen olisin jos olisin saanut elää rauhassa. Olisinko ehkä kokonaisempi, vähemmän tuskastunut ja sekaisin? Luoja ties, vaikka olisinkin, mutta olisiko se elämä ollut sitten parempi?
En olisi samanlainen kuin nyt, joka olisi ehkä jollain tavalla myös parempi. Mutta olisin takuulla naivimpi, tyhmempi ja läpinäkyvämpi. Olisin saattanut saada enemmän ystäviä, mutta sitten en välttämättä olisi tavannut kaikki nykyisiä ystäviäni, joihin olen todella kiintynyt.
Loppujen lopuksi, on osin myös hyvä, että minua on hajotettu, mutta se ei tarkoita sitä, että antaisin vain kaikille anteeksi. Älkää luulkokkaan.

Mutta lopulta minä olen vain minä. Juuri tällaisena ja juuri tällätavoin täydellisenä.