Luulin tänä aamuna, tuskaisasta yöstäni huolimatta, että tänään olisi hyvä päivä. Alkuun se olikin. Melkein koko päivän. Ei valittamisen sanaa. Kaikki meni ihan hyvin. Nyt kun ilta alkaa hämärtyä olen alkanut ajatella, että hyvä päiväni on jälleen muuttumassa pahaksi.
Olen elämäni aikana rikkonut melkein jokaista seitsemästä kuoleman synnistä.
Olen:
- Vihannut.. monia
- Himonnut... jotain, mitä en ehkä voi saada
- Ylensyönyt... suruuni
- Ylpeillyt... teoillani
- Ollut kateellinen... ihmisille jostain, mitä en voi saada
Mutta en kuitenkaan ole:
- Ollut ahne... sillä olen saanut paljon, niin paljon, etten tarvitse muuta
- Ollut laiska... sillä se ei ole sitä, mitä olen
Tulos: olen rikkonut viittä ja välttänyt kahta. Huono suhde. Pakko myöntää.
Olen huono ihminen tiedän sen. Vaikka kuinka yritän, en onnistu olemaan tarpeeksi hyvä, ja mitä enemmän pääsen lähemmäs sitä tavoitetta, sitä enemmän minua painavat alas muut ihmiset.
Minun ei tarvitse viillellä, ainakaan tänään. Tänään biologian tunnilla testattiin veriryhmät. Nautin itseni testaamisesta ja muiden testaamisesta. Minun ei tarvitse tänään tehdä siis mitään
olen "kylläinen". Niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Mitä sitten opin tänään? Tunnistin itsestäni piirteen, jota minun kai pitäisi pyytää anteeksi muilta. Valehtelen paljon. Sanon toista ja ajattelen toista. Jos joku on nähnyt täydelliset naiset, niin minua voisi verrata Bree van de kampiin. Hänen laillansa naamaani koristaa naamio, joka pitää oikeat tunteeni poissa muiden näkyviltä.
En ole pitkään itkenyt muiden nähden. En ole näyttänyt masennustani, vaikka se pahimpina päivinä näkyy ilmankin sitä. Mutta yksi asia erottaa minua ja Breetä: hänen naamionsa ei tuhoa sisältä päin vaan ulkoa päin.
Ehkä se on sitä, mitä sanotaan uniikkiudeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti