Mitä tapahtuu normaalille ihmiselle, joka hukkaa itsensä hämärään ja unohtaa kuka on ollut? Hän katoaa ja maailma menettää sen ihanan, kauniin ihmisen, joka hän on ollut. Pimeässä hänen nimeänsä kuiskitaan ja kadonneen ihmisen muistoista tulee tarinoita tuleville kadotuksen sukupolville.
Mitä tapahtui minulle? Minusta tuli osa kadotusta, mutta vain hetkeksi, siitä nousin kuin enkeli helvetin lieskoista. Pelastuin omasta henkilökohtaisesta helvetistäni ja murhaavin, pelastavin sanoin varastin itselleni pimeyden perintöprinssin paikan. Nousin kauneimmalle korokkeelle kadotettujen pelastajana.
Mitä maksoin tästä kaikesta? Sydämeni, joka jäi vielä hämärään, opastamaan kaikkia takaisin elämään, sielun kadotuksen tyjyydestä ja ankeuden autiudesta. Kyllä minä sydämeni takaisin saan, nyt olen sen vain uhrannut, uhrannut hyvän asian eteen. Uhrannut sen muiden toivoksi, muiden pelastukseksi, ja niin on hyvä.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Kirsikkapuun varjossa
Auringon viimeiset säteet jäävät silmiini kiiltäviksi laikuiksi, jotka lopulta kuluvat mustiksi läikiksi ennen kuolemaani. Lämmin tunne rinnassani alkaa kadota, kun sydämeni lyö viimeisiä kertoja. Vereni alkaa jo kuivua. Sain vihdoinkin leikattuja keuhkoja ja sydäntä kiristävän tunteen pois. Sää on kaunis, maa ympärilläni vihreä ja kostea. Samalla kun kirsikkapuu luopuu viimeisestä kukastaan ja vaaleat terälehdet satavat alas, minäkin luovun elämästäni ja hymyilen viimeisen kerran.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Lumisateessa
Seison yksin lumisateessa. Maassa on lunta nilkkoihini asti. Valkoiset hiutaleet leijailevat hahtuvien tavoin ja liimautuvat kiinni vaatteisiini. Voi kuinka ne muituttavatkaan minua kaikesta! Jos muistoni olisivat näkyviä, haluaisin niiden olevan kuin lumihiutaleita: ohuita, hentoja ja kauniita.
Mutta jos muistoni olisivat lumihiutaleita, ei maa allani olisi valkoinen, vaan harmaamusta ja kauhtunut, kuin monesti autojen jalkoihin jäänyt räntä. Sillä minulla ei ole tarpeeksi iloisia ja onnellisia muistoja, että sateeni olisi neitseellisen valkoista. Liian monesti ovat muistoni tahriutuneet harmaiksi tai mustiksi. Varsinkin yhteen aikaan....
Mutta ne muistot jotka olisivat valkoisia, tarrautuisivat hiuksiini ja lentelisivät iholleni, tuoden tuttua viileyttä ja kaipuuta, sekä lämpimien hetkien muistoja, joita edes jäätävä pakkanen ei voi pyyhkiä pois.
Kaadun hangelle ja jään makaamaan lumeen. Tulkoon kuolema, jos hän tahtoo minut, tulkoon kylmä, tulkoon unohdus, minulla on jotain, mitä arvostaa, jotain mitä muistella, hetkiä joita kaivata.
Mutta jos muistoni olisivat lumihiutaleita, ei maa allani olisi valkoinen, vaan harmaamusta ja kauhtunut, kuin monesti autojen jalkoihin jäänyt räntä. Sillä minulla ei ole tarpeeksi iloisia ja onnellisia muistoja, että sateeni olisi neitseellisen valkoista. Liian monesti ovat muistoni tahriutuneet harmaiksi tai mustiksi. Varsinkin yhteen aikaan....
Mutta ne muistot jotka olisivat valkoisia, tarrautuisivat hiuksiini ja lentelisivät iholleni, tuoden tuttua viileyttä ja kaipuuta, sekä lämpimien hetkien muistoja, joita edes jäätävä pakkanen ei voi pyyhkiä pois.
Kaadun hangelle ja jään makaamaan lumeen. Tulkoon kuolema, jos hän tahtoo minut, tulkoon kylmä, tulkoon unohdus, minulla on jotain, mitä arvostaa, jotain mitä muistella, hetkiä joita kaivata.
Kenet minä menetin?
Luminen maa on niin kaunis
Kaunis kuin hänen ihonsa
Valkea kuin hänen lempeä hymynsä
Kylmä kuin hänen sormensa
En tunne häntä ennen kuin näen hänet
Kerran hän käveli luotani pois
Katosi elämän lumisateeseen
Joka hänen tavallaan kaunistaa maan
Kenet minä menetin?
"Itsesi", vastaa talvinen taivas.
Kaunis kuin hänen ihonsa
Valkea kuin hänen lempeä hymynsä
Kylmä kuin hänen sormensa
En tunne häntä ennen kuin näen hänet
Kerran hän käveli luotani pois
Katosi elämän lumisateeseen
Joka hänen tavallaan kaunistaa maan
Kenet minä menetin?
"Itsesi", vastaa talvinen taivas.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Seuraa minua valoihin
Tiedän, ettei ole huomista
Tiedän, että olen jo oikeasti mennyt
Vaeltanut pimeydessä kuolemastani lähtien
Tallannut samoja elämän uria
Tyhjää täynnä
Oli minulla elonkin hetkiä,
Naurua sydämestä
Uskoa tulevaan
Sydäntä nähdä maailma sen kauneudessa
Mutta hajalla, kuolleena, riipun oman maailmani jäänteillä
Kyynelillä maustettu kahvi
Ulkona sataessa lunta, jään yksin katselemaan takanreunustani. Kaikkia valokuvia, aukkoja sydämessäni ja elämässäni. Josku tämän ihmisraunion tiiliä, joskus lyijylasi-ikkunan värikkäitä palasia.
Kyynel vierähtää poskelleni, herään yöhön unestani. Aamuun on monia tunteja. Tyhjiä, itsesäälin ja murheen täyttämiä tunteja, joista jokaisen tunnen sielua myöten. Monesti olen nuo tunnit askeltanut, aina yksin, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Ja joka aamu, kun nousen tuskanhiestä kosteista lakanoistani, mietin miksi elän jälleen tämän päivän. Jo vuosia olen mennyt ilman mitään syytä, ilman mitään vakavaa syytä. Nousut omaan elämääni ilman tarkoitusta.
Joku iltapäivä jää viimeiseksi. Bussimatkastani tulee viimeiseni, viimeinen matka, jonka pidättelen keuhkoja kuristavia kyyneliä. Joku kupillinen, jonka kyyneleni karvastuttavat, jää viimeiseksi. Joku iltani, joku yöni jää viimeiseksi.
Kun aamu koittaa, en enää keksi syytä nousta ylös ja elää, vaan ainoastaan syitä kuolla, lakata hengittämästä.
Kyynel vierähtää poskelleni, herään yöhön unestani. Aamuun on monia tunteja. Tyhjiä, itsesäälin ja murheen täyttämiä tunteja, joista jokaisen tunnen sielua myöten. Monesti olen nuo tunnit askeltanut, aina yksin, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Ja joka aamu, kun nousen tuskanhiestä kosteista lakanoistani, mietin miksi elän jälleen tämän päivän. Jo vuosia olen mennyt ilman mitään syytä, ilman mitään vakavaa syytä. Nousut omaan elämääni ilman tarkoitusta.
Joku iltapäivä jää viimeiseksi. Bussimatkastani tulee viimeiseni, viimeinen matka, jonka pidättelen keuhkoja kuristavia kyyneliä. Joku kupillinen, jonka kyyneleni karvastuttavat, jää viimeiseksi. Joku iltani, joku yöni jää viimeiseksi.
Kun aamu koittaa, en enää keksi syytä nousta ylös ja elää, vaan ainoastaan syitä kuolla, lakata hengittämästä.
Death shot my butterflies
Minua väsyttää, nukahdin melkein bussiin. Tiedän tietystin että minua ei väsytä unen puutteestä, minuan väsyttää elämäni elämättömyys. Kuin en jaksaisi enää, kuin mikään maailmassa ei enää naurattaisi, kuin kipu ja tyhjyys olisivat enää jäljellä. Kuin kuolema olisi ampunut kaikki elämäni kauniit perhoset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)