Perhosia ja muutama ylimääräinen viilto

Kävelin taas tänä aamuna kouluun. Pakkanen oli pureva ja kaikkialla oli valkoista valkoista. Pakkanen on kuivannut silmäni ja nykyään aina mennessäni ulos mieleni tekee itkeä vain sen vuoksi, että kyyneleet tulevat helpommin.

Vuosien varrella minusta on tullut taitava valehtelija. Se alkoi silloin kun ensimmäisen kerran masennuin. En kertonut kenellekkään, eikä kotonakaan aavistettu mitään. Olin vain ja yritin selvitä. Se meni vähitellen ohi, mutta niin kuin moni muukin asia luonnossa, sekin tekee aaltoliikettä. Se on kuin talous, kuin ilmasto, terveys, sade, paiste, vuodenajat, kuin melkein mikä tahansa. Välillä on todella hyvä ja välillä todella huonoa.
Se on vain yksi elämän perusasia, johon pitää tottua. Sen sijaan, että vain valittaa, kuinka epäoikeudenmukainen ja paska maailma on, kannattaa miettiä, mitä siinä on sellaista, johon itse voi vaikuttaa niin, että maailma olisi monelle muulle parempi.
Tiedän, että se on vaikeaa, mutta yrittäkää edes. Jos kaikki yrittäisivät edes tehdä niin, maailma olisi paljon mukavampi paikka elää.

Kaverini sanat palauttivat tänään mieleeni, miten paljon vihaankaan sanoja, joilla ihmiset eroavat toistaan. Kaikista eniten vihaan sanoja "On parempi, jos..." Pelkästään sanat itsessään saavat minut hyvin vihaiseksi. Niinpä jos eroatte jonkun kanssa, älkää käyttäkö niitä sanoja kiitos. Niille on niin paljon parempaakin käyttöä.

Olisin halunnut viillellä taas eilen. Pakko kai se on myöntää. On vain niin tyhjä olo, että halusin saada edes jotain... jotain tunnettavaa. Annan muille ihmisille kaiken iloni, hyväntuulisuuteni ja lohdutukseni ja lopulta minulle ei jää mitään. Ei se ehkä haittaa minua, olen liian masokistinen luonteeltani, niinpä kaiken tämä kirjoittaminenkin on tekopyhää minulta.
Anteeksi siitä.