Ihmisiä, hämmentävää, vaikka olen ruma

On kylmä
Vapisen jälleen
Talvi vielä murhaa minut, kun tulen tarpeeksi vanhaksi.
Ikuinen ongelmani.

Vastaani tulee ihmisiä
Hymyilen vaikka en tunne käsiäni
Huimaa pirusti, koska en ole syönyt iltapäivällä mitään

Miksi mikään ei koskaa tunnut olevan niin kuin haluaa?
Hirvitin taas itseäni taannoin
Se meni luojan kiitos ohi
En halua takaisin menneeseen

Kauniita sanat eivät riittäneet ennen
Nyt ne lämmittävät
Kaikki hämmentää

On outoa tuntea kaikki
On outoa että kaikki tuntevat, hyvällä tavalla vieläkin
Ihmeellistä kun ihmiset hymyilevät aamulla ja nauravat iloisesti kun tavataan
Hämmentävää, ihmisiä

Kuinka hellyyden kipeäksi voi ihminen enää tulla?

Ihoni pinta on viileä yksinäisyydestään. Pahat muistot palaavat virtana. Itkettää. Ahdistaa. Kaipuu makaa vierelläni yksinnäisessä sängyssäni, jossa pyörin etsien lohtua unestani.
Kaipaisin jotain sovitusta tuskalleni. Jotain hyvää yön peilillä leikkivälle elämälleni.

Sinä olet maailmassani, sulkemassa minut syliisi kun on jo hämärää ja maa on valkoinen lumesta. Sinä olet siellä, kun pimeä nielee minut. Sinä olet ja nimeät minut. Hautaat tyynyn hiuksillani ja sivelet omillasi käsivarsiani.
En voi varastaa sinua elämästäsi. Anteeksi kun valitan. On vaan pelottavan paha olla. Tekee mieli itkeä. Tiedän ettet voi olla kanssani jokainen hetki.

Vaikka kuinka koettaisin, en jaksa ikuisuuksiin yksin. Jokainen taisteluni hämärää vastaan päättyy tappioon ja ihanuuteni, joka on kuin päivä, tulee yön syömäksi. Ja hämärässä hapuilen kohti aamua. Kun ensimmäiset säteet valoa osuvat kasvoihin tunnen kuinka se lämmittää ihoani. Muistoni katoavat, deja vu katoaa jälleen. On jälleen timanttinen olo. Täydellinen ja ikuinen.

Nyt kun ajattelen asiaa, en muista että kukaan koskaan olis ollut kanssani kun minun on paha olla. Ei jakanut tuskaista hämärää joka tuntuu syövän minut. Pian jälleen makaan puuvillalakanoillani ja etsin lohtua päättymättömistä, tyhjistä, unohdetuista unista. Ja jään odottamaan lumen valkaisemaa aamua. Ehkä valoisa, kylmä ja kristallinen maailma ulkona jaksaa lämmittää minua, kun kaipaukseni sinuun on jo minut kylmettänyt sydämmen tuskalla.

Illan Aurinko

Vieressäni on käpertyneenä lämmin keho. Käteni ovat varovasti laskeutuneet hänen rintakehälleen. Puristan hellästi samalla kun silmäluomeni painuvat kiinni hämärän vuoksi. Huoneessani tuoksuu hänen tuoksunsa. Huumaavana ja lämpimänä. Sormissani viipuu kuuman ihon lämpö.

Nukahdan.

Herään varovaiseen iltahämärään. Minun ei pitänyt nukahtaa, mutta uni vei voiton. Hiljaa herättelen häntä, vaikka hädintyskin raaskin koskea häneen. En raaski edes liikahtaa, koska hän saattaisi herätä. Molemmat olivat nukahtaneet. Väsymys oli ottanut vallan.

Paitani on rypyssä, hiukseni pystyssä ja housuni puoliksi riisuttuina, vyönsolkeni painaa kevyesti lantioluutani. Pieni hipaisu huulilla poskelle ja nousen. Hän jää nukkumaan vielä hetkeksi hämärään.

Tahtoisin sytyttää kynttilöitä, on niin kaunis ja sininen syksyilta. Huoneessani tuksuu rakkaalleni.

Tuoksua, suudelmia ja naurua

Syvä myskin ja ambran tuoksu ympärilläni
Sileä ja lämmin iho sormieni alla
Kosteat, lämpimät huulet kaulallani
Minua pyörryttää

Lämmin keho omaani vasten
Hämärässä katuvalot värittävät ikkunalaudan
Puristan lakanoita ja haukon henkeä
Hymyilen

Hiukseni leviävät lakanoille
Suortuvani taipuvat hänen sormiensa alla
Leikkisä suudelma huulillani jää hetkeksi roikkumaan ilmaan
Naurattaa

Katse polttelee vaaleaa ihoani
Tunnen itseni juurikin hyväksi
Painun pehmeisiin lakanoihin ja puuvilla sivelee selkääni
Jäädään tähän ja nauretaan, hymyillään, nukahdetaan toistemme käsivarsille

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Maailmaan kuulumaton

Joskus tuntuu kuin en olisi tästä maailmasta: maailma ympärilläni tuntuu kulkevan ohitseni kuin sarja kauniita ja rumia kuvia. Mustavalkoisia ja värillisiä. Olen aina halunnut värittää kaiken värittömän, koska vaikka harmaansävyinen onkin kaunis, se ei ole elollinen.
Filmini on välillä pysähdyksissä ja välillä kuvia tulee niin että alan seota.

Ymmärrys on lahjani, mutta myös kiroukseni. Ihmisten tuska on aina kuin omani. Vihaan ja rakastan ihmisiä. He ovat kuin sanoja: jokainen ihminen on hivenen erilainen, kuulostaa erilaiselta ja jokaisen ihmisen tarkoitus erilainen. Vihaan ja rakastan sanojakin.

Mutta nyt kuvat alkavat palaa reunoista, jumalainen Aurinko tekee niistä lopulta tuhkaa, mutta oma asiansa taas on, mitä kuvien takana on. Maailma, jos oikein saan toivo. Kaiken aikaa, kaikkien vuosien ajan olen vain toivonut että joku tulee luokseni, sitoo minut kohtaloihinsa ja tekee minusta osan maailmaa. Antaa minulle jonkun muunkin tarkoituksen olla olemassa, kuin se että olen olemassa itselleni.

Nyt tuntuu kuin ohut nauha, kuin pianonkieli, olisi sitomassa minua, sitomassa minua rakkaaseeni. Kaivertakaa minuun omistajan nimi, hitaasti rakastakaa kirjaimet sieluuni.

Näen maailman taas eri tavalla. Pehmeänä ja lasisena. Niin hauraana. Ainoastaan iloiset muistot tulevat vastaan kulman takaa.

Pehmeä ja hyvä olo, vaikka on jo kylmä.

Ja tähdet satoivat alas

Oli kuin taivaalta olisi satanut tähtiä
Makaan katolla katsellen kaukaisimpia valoja
Tuntuu kuin ne jatkuisivat ikuisesti

Pieni jäänteitä onnen sirpaleista
Sammon palasia taivaasta
On niin kylmä että huuleni höyryävät

Makaat vierelläni, sydämeni jyskyttää
Lapasissa olevat kätemme kietoutuvat toisiinsa
Haluaisin kavuta päällesi ja suudella huuliasi
Kunnes höyry ei enää nouse

Nousen istumaan
Haluan vain sinut, rakastan sinua
Tajuan sen vihdoin
Yhtä kirkkaasti kuin timanttiset tähdet

Ja kun tähdet taas satavat alas
Suutelen sinua, annan timanttien siunata
Rakkautemme ja itkeä satavien valojen loisteessa
Koska rakkautesi tekee minut onnelliseksi, timanttiseksi

Copyrights owned by A.J.Mäntylä

Hän väritti minut rakkaudella

En tiedä enää kohtaloista mitään, luulin sen minut jo hyljäneen. Luulin tyhmyydessäni tappaneeni kaiken onnellisen alun, kohtalon ja sattuman. En tiedä onko olemassa jumalaa, oikeastaan minua ei kiinnosta.

Hassua kuinka kaiken maistuessa tuhkalle ja kaiken naurun kadottua, kohtalon jo kauan sitten mädännyttyä, se yhtäkkiä palaakin. Huomaan että joku rakastaa minua, rakastaa oikealla tavalla. Sillä tavalla, josta ajattelin, että kukaan ei koskaan tule minua niin rakastamaan.

Vaikka hän oli poissa vain muutaman päivän, kaipaan jo häntä. Oli pakko keksiä tekemistä.

Hän, joka varasti sydämeni sinä päivänä, jona kohtalo meidät toi yhteen. Kun hän hymyili syksyn hämäräisessä yössä tiesin olevani myyty. Hänelle ja vain hänelle. Kukaan muu ei minua saakkaan.

Kun makasin katolla ja katselin tähtiä, oli kylmä, lapasessa oleva käteni oli hänen kädessään. Katsoin häntä ja hymyilimme. Se lakkasi olemasta ystävyyttä.

Nyt kuulun hänelle ja sain hänet myöskin. Nauran nykyään koko ajan, itkenkin kun itkettää. Katkeruuden kovettamat silmäni, surun varastamat kyyneleet ovat palanneet ja hänen laillansa värittäneet maailmani. Hänelle itken rakkaudella. Koko sydämellä, koko onnellani. Hymyilyttää jälleen.