Seison yksin lumisateessa. Maassa on lunta nilkkoihini asti. Valkoiset hiutaleet leijailevat hahtuvien tavoin ja liimautuvat kiinni vaatteisiini. Voi kuinka ne muituttavatkaan minua kaikesta! Jos muistoni olisivat näkyviä, haluaisin niiden olevan kuin lumihiutaleita: ohuita, hentoja ja kauniita.
Mutta jos muistoni olisivat lumihiutaleita, ei maa allani olisi valkoinen, vaan harmaamusta ja kauhtunut, kuin monesti autojen jalkoihin jäänyt räntä. Sillä minulla ei ole tarpeeksi iloisia ja onnellisia muistoja, että sateeni olisi neitseellisen valkoista. Liian monesti ovat muistoni tahriutuneet harmaiksi tai mustiksi. Varsinkin yhteen aikaan....
Mutta ne muistot jotka olisivat valkoisia, tarrautuisivat hiuksiini ja lentelisivät iholleni, tuoden tuttua viileyttä ja kaipuuta, sekä lämpimien hetkien muistoja, joita edes jäätävä pakkanen ei voi pyyhkiä pois.
Kaadun hangelle ja jään makaamaan lumeen. Tulkoon kuolema, jos hän tahtoo minut, tulkoon kylmä, tulkoon unohdus, minulla on jotain, mitä arvostaa, jotain mitä muistella, hetkiä joita kaivata.
1 kommentti:
mä tyksin ihan sairaasti tosta "Sillä minulla ei ole tarpeeksi iloisia ja onnellisia muistoja, että sateeni olisi neitseellisen valkoista. Liian monesti ovat muistoni tahriutuneet harmaiksi tai mustiksi" se oli just sellasta elävää, kuvailevaa joka herättää lukijan henkiin. *aplodeja*
Lähetä kommentti