Mietin miksi pidän tätä blogia, miksi uskottelen edelleen itselleni että ihmisiä kiinnostaa elämäni, asiani, kipuni tai sanani. Tarkastelin tänään blogini sisältöä, keskimäärin 10 viestiä kohden olin saanut yhden kommentin, joten aloinkin pohtia miksi edes vaivaudun kirjoittamaan tänne mitään, en kuitenkaan saa siitä takaisin mitään ja se turhauttaa. Minulla on seitsemän mahtavaa lukiaa, mutta luulen, että he voisivat elää vallan mainiosti ilman blogiani.
Niinpä kirjoitankin viimeisiä postauksiani täällä, lähes vuoden kestänyt blogitaipaleeni on tulossa päätökseen, enkä usko, että kukaan muistaa tätä blogia viikko sen päättymisen jälkeen.
Joka tapauksessa takaisin asiaan: kirjoitampahan nyt sen asian tänne, minkä vuoksi alunperin nyt illalla/yöllä tänne kirjauduinkin vielä.
Kello lähenee kymmentä. Olen odottanut poikaystävääni jo kolme tuntia. Sitä että hän soittaisi ja kertoisi että on nyt matkalla meille noutamaan minut yöksi. Olen odottanut turhaa. Aivan turhaa. En suostu soittamaan hänelle, koska hän lupasi soittaa minulle, olkoon sitten unohtanut minut tai ei. Toivon ainoastaan, että hänelle ei ole käynyt mitään. Olen hieman huolissani.
Joka tapauksessa, tunnen sen saman tunteen, johon olen jo niin tottunut. Pettymyksen murentavan kivun rintalastallani. Miksi edes toivoin mitään. Hyvin harvoja toivomuksiani ja odottamistani on millään tavalla palkittu. Olen nähnyt saman rikottujen lupauksien kaavan toistuvan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta uskaltaudun kuitenkin uskomaan lupauksien pitämiseen ja huomaan pettymyksen satuttavan minua vielä enemmän. Joka kerta se silpoo minua enemmän.
Minut on petettu monella eri tavalla, kymmenellä eri kielellä, sadoin eri sanoin, kymmenin eri asiayhteyksin. Kohta en kestä enää vaan käteni alkavat vapista kuin minulla olisi kylmä ja pakenen jälleen vessan lattialle itkemään.
Juuri nyt, ihan pian.
Niin kuin aina ennenkin. Pakenen, itken ja lopulta en sano sanaakaan kärsimästäni pahasta. Istun hiljaa ja lurittelen valkoisen valheen että kaikki on kunnossa. Uskokoon sen ken tahtoo.
4 kommenttia:
Mä luen sun blogia. Oon vaan nykyään niin loppu etten yksinkertasesti jaksa keksiä mitään rakentavaa persoonallista sanottavaa. Voisin kommentoida kaikkiin "Voi vitsi vähän hyvä tää taas" mut ei siin olis mitään järkee. Se tuntuis susta siltä et sanon vaan sanomisen pakosta. Anteeks et oon laiminlyöny sua mut niin oon laiminlyöny kaikkia muitakin.
Et saa lopettaa kirjottamista :( Kyl mua ainakin kiinnostaa, mutta oon vaan niin huono kommentoimaan, että sitten se ei auta yhtään mitään :( anteeks
Mä olen kiitollinen siitä että avauduit mulle eilen. Sä et kulta pieni tiedäkään, kuinka paha olo mulle tulee, kun luulet ettei ketään kiinnosta.
Mua kiinnostaa. Siksi soitinkin tänään aamulla, vain siksi, että sain varmistettua ettet ole itseäs vahingoittanut. Mun nauravien sanojen takana on piilomerkitys. Sun hyvinvointis merkitsee mulle paljon.
Ja mä tiedän, sä ajattelet et mä kommentoin vaan koska sanoit ettei kukaan kommentoi, mut ei se ole sitäkään.
Tässä on kaikki näköjään vähän hajalla, tavalla tai toisella.
Äläkä vaan sano et kaikki on hyvin jos ei ole. Älä saatana valehtele mulle.
Sori avauduin liikaa tästä.
älä suotta lopeta, mäkin luen tätä! mut ihan turha ois lopettaa, kirjottamisen vuoksi sä tänne kai kirjotat, etkä kommenttien takia?
Lähetä kommentti