Altruismia

makaan sängyssä ja tajuan sen,
saavutan uuden ulottuvuuden
henkisessä kasvussani

ymmärrän syvällä sisimmässäni,
että jos rakastaa toista tarpeeksi
voi luopua, jos se tekee toisen onnelliseksi

oivallus rauhoittaa,
mutta samalla myös huolestuttaa,
koska kuitenkin kysymys kuuluu:

"Kuka on tällaisen rakkauden arvoinen?"

Sitä saa mitä tilaa

Makaan saunan lauteilla sikiöasennossa ja puristan kämmeneni rintakehääni vasten. Sattuu taas. Sydämeni lyö hetken epätahtia ja rauhoittuu sitten. Vihlova kipu leikatuista jäljistä vaivaa minua vielä puoli tuntia tapahtuman jälkeen. Tuskanhien peitossa nousen lauteilta ja hoipun suihkuun. Pahinta mitä voi tehdä. Menetän tajuntani hetkeksi ja putoan suihkun muovimatolle. Jälleen näitä hetkiä. Vaikka olen syönyt salmiakkia niin paljon että oksettaa.
Sitä saa mitä tilaa- niin sanonta kuuluu. Jälleen kerran suomenkansa on oikeassa. Minä olen tehnyt tyhmästi. Syömisen lopettaminen ja sen vaikeus on jättänyt minuun jäljen, joka pysyy vielä vuosien päähän. Lihankin leikkaaminen on ollut kiusanani ja tulee olemaan. Minun vikanihan se on siksi onkin niin tekopyhää valittaa. Anteeksi.

-

hymyilen pimeällä kujalla
kun koetat paeta,
juosta sutta pakoon,
jotta karhu tulisi vastaan

tule, näytän sinulle tien
maahan jossa narkkarit
vaihtavat verta keskenään
lentääkseen entistä korkeammalla pilvessä

ehkä löydät sieltä jonkun,
jonkun jota minä en löytänyt
koska en halunnut

minä en suostunut hukkumaan
huumeen valtaamaan maailmaan
vaan tein sovinnon itseni kanssa
vaikka se olikin vaikeaa

Tupakan mittainen tauko

Istun verannan kaakelilattialla ja sytytän Smartin sinisen, jonka löysin iltapäivällä taskunipohjalta juuri kun olin pysähtynyt kaivamaan rahojeni rippeitä ostaakseni mehujään. Katselen hetken syreenin latvoja jotka värjäytyvät oransseiksi kun aurinko painuu talomme taa. Katselen ja päädyn miettimään, miten päädyinkään koskaan mihinkään.
 Ehkä selvisin, koska minulla oli toiveita. Minulla oli päämäärä jota kohden pyrin kaikin keinoin. Vaikea sanoa. Kuitenkin olen iloinen että olen selvinnyt näinkin pitkään. Selvinnyt koko matkan polttamaan muutaman kuivuneen savukkeen verannalla ja juomaan tasan niin paljon kahvia kuin haluan.
 Olen minä kasvanut ja aikuistunut, joskus sellaisiakin ihmeitä sattuu. En minä ole enää sama poika kuin kolme vuotta sitten. Olisi huolestuttavaa, jos olisin samanlainen kuin silloin. Ehkä minä olen vain tavallista luupäisempi, kykenemätön oppimaan mitään varmasti ensimmäisestä kerrasta. Olen tehnyt monta virhettä, töpännyt ja tehnyt väärin. Töpännyt samalla tavalla useammin kuin kerran, mutta vihdoinkin olen oppinutkin asioita.
 En sano, että olen löytänyt itseni. En, sillä siihen menee huomattavasti enemmän aikaa, kuin mitä olen elänyt. Olen nyt vain varmempi. Minulta kului aikani tajuta sekin, että toisten mielipiteet omasta itsestä ovat turhia; ne saattavat olla avuksi ja peilaavat, mutta niiden pohjalle ei voi rakentaa itseään, tai mitään hyvää ei koidu. Olen oppinut myös että rakkautta ei voi ulkoistaa. Jos ei uskalla panna itseään likoon rakkauden suhteen, ei ole ansainnutkaan rakkautta.
 Jos kuolisin huomenna, en katuisi mitään tekemääni. Kyllä minua harmittaisi kuolla jo nyt, sillä niin moni tuttavuus olisi jäänyt tekemättä, niin moni seikkailu kokematta. Voin ainoastaan todeta, että olen elänyt niin kylläisen elämän, etten tekisi mitään toisin, vaikka se mahdollista olisikin.
 Tupakka palaa loppuun ja paha maku valtaa suuni. Irvistän ja tumppaan lopun tuhkakupin reunaan. Nousen ja pudistelen hiekan jyvät housuiltani. Avaan oven ja seisot ovensuussa vastassa. "Sun pitäisi koettaa vähentää tupakointia", sanot ja päästät minut sisään.

Cinema Italiano

kello näyttää
neljää kakkosta
peräkkäin

minä pakenen nukkumaan
pakenen uutta
Cinema Italianon fiaskoa

Se joku

Hassua. Hassua tosiaankin. Tunteeni nimittäin. On tyyni ja onnellinen olo, joka ei tunnu muuttuvan, eikä horjuvan: ei vihan vuorenhuippuja tai maanisen rakastamisen aallonpohjia. Minua ei pelota enää, ei edes yksinäisyys. Kuitenkin mielessäni pyörii kaikkien arvuuttama miljoonan euron kysymys: "Onko tällainen tunne hyvä vai huono?"

En osaa sanoa.

Koen tätä hassua ja ihmeellistä tilaa sekä tunnetta. Minulla on joku joka välittää, joku joka haluaa jakaa elämänsä kanssa, joku joka ei usko eroon eikä sen pelkoon. Se joku saattaa olla naivi, mutta se joku on minulle uskomattoman rakas. Se joku on myös saanut minut miettimään omaa olemustani.
Olen kokenut paljon paskaa. Paljon "huonoa rakkautta" ja sellainen satuttaa, mutta ehkä minä olen toipunut väärin. Rakastamisestani on tullut ulkopuolista ja kylmää, kun ainoastaan odotan suhteen päättymistä, eikä niin saa olla. Suhteessa pitää myös suunnitella omaa yhteistä tulevaisuutta ja katsoa yhteistä suuntaa, jotta kestetään yhdessä elämän karikkoja. Minä oikeastaan haluaisin vanhan itseni takaisin. Vanha minä oli ehkä huonompi sängyssä, mutta oli suhteessa sekä rakkaudessa selvästi humaanimpi.

Olen sentään yrittänyt

Minulla on usein jotain hyvää sanottavaa, jotain hyvää kirjoitettavaa blogiini. Se tulee mieleeni, viipyy kolme minuuttia ja jos sitä siinä ajassa ei ole kirjoitettu ylös, se katoaa ja minä kiroan, kun jälleen uusi teksti on häipynyt taivaisiin. Nyt kuitenkin, vielä kun ehdin, koetan kirjoittaa ylös jotakin.

Minun piti tai pitää kirjoittaa huonosta itsetunnosta. Mietin sitä paljon, olen miettinyt jo pitkään, koska se tuhoaa ihmistä minkä ehtii ja vaikka kuinka olisi kuinka vankka minuus, se horjuttaa edelleen koko mieltä, suistaen sen alas. Näin minulle ainakin kävi. Tiedän tuntevani itseni ja olen sujut itseni kanssa, sisäisesti siis. Kuitenkin kun itsetuntoni on, mitä on, ei mikään kuitenkaan koskaan ole kohdallaan.

Tälläkin hetkellä pidättelen jälleen kyyneliä, koska en kestä itseäni. Se on niin väärin muita kohtaan ja itseäni kohtaan, mutta kun lusikalla on annettu, ei kauhalla voi pyytää. Mieleeni on ainoastaan iskostunut tieto siitä, että olen ruma, saamaton, laiska, tyhmä ja kaikkea. Sen mukaan minä sitten elän. Jatkuvasti piinaavasta tietoudesta tulee ruoska joka pakottaa minut jatkuvasti kilvoittelemaan onnistumisesta ja kun epäonnistun, se iskee minuun kahta pahemmin, luistaen minut epätoivoon.
Epäonnistuminen iskee minua vyön alle niin, että tuntuu kuin koko keho menisi kaarelle. Kuulen edelleen herjaavat sanat pääsäni, olivat ne sitten lähtöisin vanhan koulukiusaajan tai isäni suusta. En minä liiemmin kiitosta saa, saati kehuja. Tein mitä tahansa tai jätin mitä tahansa tekemättä, saan aina haukut ja se satuttaa. Satuttaa niin paljon, että arvista tulee parantumattomia, koska olen sentään yrittänyt tehdä jotain oikein.