Mielin määrin kahvia ja tupakkaa

Itken verannalla, ulkona on kylmä. Hän seisoo metrin päästä minusta. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Vuodatan ulos kaiken mitä olen halunnut sanoa.

Haluan huutaa ääneen tuskani, pelkoni ja rakkauteni. Hän seisoo hiljaa ja kuuntelee loppuun. Sitten hän liikahtaa minua kohti ja sulkee minut syleilyynsä. Kyyneleeni kastelevat takin kauluksen.

"Kyllä minä sen tiesin ja arvasin."

Niin saan vastauksen kun kerron hänelle rakastavani häntä. Hänen kätensä ovat edelleen ympärilläni. Kylmä ja helpotus pyörryttävät. Polveni lyövät loukkua. Alan pyörtyä.

En voi uskoa vastausta, en sitä mitä kaikista eniten odotin. Hän tuoksuu ihanalle, vaikkakin kahville ja tupakalle. En voi syyttää. Huuleni maistuvat nikotiinille hermosauhusta. Poltin pelkooni, vapisin ja itkin ennen kuin uskaltauduin edes hänen seuraansa.

Yö on hämärä. Suljen silmäni ja itken edelleen. Keinumme hiljaa kylmässä. Poskeni ovat jäässä.

Menemme sisälle. Eroan poikaystävästäni. Jätän kertomatta oikean syyn päätökseeni.

Illan hämärässä kietoudun hänen ympärilleen, makaan hänen kanssaan peiton alla, kuuntelen sydämensä lyöntejä. En voi uskoa mitään todeksi. Tämän on pakko olla unta. Sydämeni nauraa ja itkee samaan aikaan. Itkee onnesta.

Aamulla ainoastaan hän merkitsee. Maailma tuntuu ihanalta ja täydelliseltä. Hänen huulensa ovat pehmeät, maistuvat tupakalle ja ovat sokeri-maito-kahvista makeat. Juuri ihanat suudella.

Tappakaa minut, anelen, pyydän, rukoilen

Pitkästä aikaa vietin eilen ikimuistoisen illan: olin kaverini kanssa ajelemassa ympäriinsä. Oli jo syksyn hämärää. Valoisaa vielä kun lähdimme ja ikiyö kun palasimme. Katuvalot levisivät valopalloiksi tuulilasiin. Oli hämärää ja unettavaa.

Kävimme kahvilla. Hän joi mokkaa, minä espressoa. Kahvi oli hyvää, vahvaa ja maistui suussani pitkään. Join paljon kahvia eilen illalla, mutta en polttanut. En edes kun sitten kolmisin pysähdyimme järven rantaan ja ystäväni, sekä hänen vanha tuttunsa sytyttivät tupakat.

Hymyilin ja nauroin ja-
Ystäväni näytti minulle mitä minulla voisi olla, iski rakkauttani tikarilla kun hymyili minulle pimeässä ja antoi minun leikkiä piponsa tupsulla. Sen pipon tupsulla, jota olin kehunut toissa päivänä.
Halusimme olla ystäviä keskenämme. Se oli varmaankin ansa molemmin puolinen, tai kohtalon meille järjestämö ansa, tai ehkä Pirun itsensä kaivama kuoppa johon lankesin. Joka tapauksessa se oli jotain, ja lankesin, vaikka sen arvasinkin. Lankesin mutta en välittänyt siitä. Halusimme olla ystäviä keskenämme: tukea toisiamme aina. Se oli molemmille totta, mutta toinenkin totuus saattaa lopulta lukita meidät.
Jos hän sanoisi, myöntäisi rakastavansa minua, en voisi muuta kun olla kieltämättä, valehdella ei saa. Ei enää, eikä koskaan aikaisemminkaan. Jännitän että mihin minä kuljen.

Tuntuu kuin sekoaisin: kuulun lopulta kahdelle miehelle. Vaikka rakastani käskiin pitää minut lähellä, hän ei sitä tehnyt ja nyt elämääni on kävellyt uusi mies; mies jonka hymy hämärässä jännittää minua. Mutta jos joudun valitsemaan toisen kahdesta rakkaudestani, jos se aika tulee, on päätökseni ilmeinen. Kaikki tietävät että kaikkea ei aina voi saada, ei molempia.

Mutta tiedän jo valmiiksi että siitä tulee matka Golgatalle. Syntien ja tuskan avautumisen tie. Kyyneleitä tulee. Kaikki itkevät. Rakkaaseeni sattuu, samoin kuin minuun. Me selviämme kuitenkin.

Tappakaa minut, olkaa kilttejä.

Feeling like drowning

I feel like I'm drownin to a glasstank
I'm surrounded with something soft
Something I can't recognize

I don't know do I want to drown or not
Am I beeing saved or murderd?
Saved I think, I fear
But for how long time?

Picture: Drowning by BrokenFayth from deviantart

Text rights owned by A.J.Mäntylä

What should the call us?

After all we are free from the norms of society.
We go where we want to, we don't care about other peoples thoughts.
If we want to be good, we'll be the most good and if we want to be bad, we'll be the worst.

Mustaa vettä ja muistoja

Muistelen aikaa
Kauan sitten

Kun tunsin mustan veden ympärilläni
Hukuttavana ja todellisena

Musteen tummaan veteen
Hukuin
Hukkasin itseni

En tiedä mitä tapahtui
Ehkä vuorovesi kuljetti minut rantaan

Nyt seison rannassa
Musta meri on kaunis ja katkera

Vaikka maalta paistaa aurinko
En uskalla katsoa

Leikatut siipeni ommelkaa takaisin
Ja antakaa minun lentää auringon kultaaman maan toiselle puolelle

Lupaan...

Sanasta "luvata" ja sen kaikista verbimuodoista on tullut nykyään vain sanahelinää.

Monesti olen sen kuullut ja monesti tulen sen vielä kuulemaan. "Lupaan, et korvaan tän sulle." "Lupaan vähentää." yms. Ihmiset lupaavat asioita yllättävän helposti, mutta pitävätkö he yhtä helposti lupauksensa? Eivät.
Vaikka lupaisivat yksinkerttaisiakin asioita, niin useimmiten ihmiset ainoastaan "unohtavat" tai keksivät tavan kiertää sanansa tai jotain muuta saman kaltaista. Kaikki me lupaamme joskus jotain, mutta kuinka moni teistä voi väittää pitävänsä nuo lupaukset?

Eivät lupaukset satu tai haittaa, mutta kun ne lupaukset petetään, niin kipu alkaa. Lopulta lakkaa olettamasta mitään. Lopulta lakkaa toivomasta enää mitään. Lopulta lakkaa uskomasta enää ihmisiin. Lopulta kaikki luottamus menee.

Lupaukset ovat vakavia asioita. Muistakaa kaikki kunnioittaa niitä, niin kehenkään ei satu.

Ihanaakin ihanampi tuoksusi

Yöpaitani tuoksuu sinulle
Pehmeän harmaa ja myskinen tuoksu
Ripaus laventelia

Olet kaukana, kaukana minusta
Kun tulee pimeä, haluaisin käpertyä viereesi
Tuntea lämmin hengityksesi kasvoillani
Lämpimät kätesi ympärilläni

Huoneesi ja lakanasi tuoksuvat minulle
Painaudut lakanoita vasten
Ja nukahdan kuin syliini

Anna tuoksuni hoivata sinua pimeässä

Puen yöpaitani päälleni
Tuoksu on ihanan tukahduttava
Nukahdan kyyneleet silmissä