En tiedä enää kohtaloista mitään, luulin sen minut jo hyljäneen. Luulin tyhmyydessäni tappaneeni kaiken onnellisen alun, kohtalon ja sattuman. En tiedä onko olemassa jumalaa, oikeastaan minua ei kiinnosta.
Hassua kuinka kaiken maistuessa tuhkalle ja kaiken naurun kadottua, kohtalon jo kauan sitten mädännyttyä, se yhtäkkiä palaakin. Huomaan että joku rakastaa minua, rakastaa oikealla tavalla. Sillä tavalla, josta ajattelin, että kukaan ei koskaan tule minua niin rakastamaan.
Vaikka hän oli poissa vain muutaman päivän, kaipaan jo häntä. Oli pakko keksiä tekemistä.
Hän, joka varasti sydämeni sinä päivänä, jona kohtalo meidät toi yhteen. Kun hän hymyili syksyn hämäräisessä yössä tiesin olevani myyty. Hänelle ja vain hänelle. Kukaan muu ei minua saakkaan.
Kun makasin katolla ja katselin tähtiä, oli kylmä, lapasessa oleva käteni oli hänen kädessään. Katsoin häntä ja hymyilimme. Se lakkasi olemasta ystävyyttä.
Nyt kuulun hänelle ja sain hänet myöskin. Nauran nykyään koko ajan, itkenkin kun itkettää. Katkeruuden kovettamat silmäni, surun varastamat kyyneleet ovat palanneet ja hänen laillansa värittäneet maailmani. Hänelle itken rakkaudella. Koko sydämellä, koko onnellani. Hymyilyttää jälleen.
2 kommenttia:
Kaunis teksti. Hassua sinänsä että rakkaus on noin kevyt asia. Näin kun tietää asioiden lähtökohdat. Mut teksti oli pirun hyvä.
Nättiä tekstiä tulee. Ja ihana kuulla että täällä on rakkautta niin ison vihan ja kaaoksen seassa. Se ihana valopiste siellä. Tykkään teksteistäsi, kirjoitat todella hyvin! Alankin tästä seurailla sinua. Paljon onnea matkaan sinne sinulle toivottelee evilkitty :)
Lähetä kommentti